Järkeä, suomalaiset!
Miltä Suomi näyttäisi 1940-luvulta nykyaikaan siirtyneen silmin? Vauraus ja hyvinvointi häkellyttäisivät. Autojen paljous, kauppojen ruokatarjonta, viihde-elektroniikka ja mukavat asunnot tuntuisivat käsittämättömiltä. Katukuvassa tulokas hätkähtäisi ylipainoisia ja lukuisia ihonvärejä ja lehtiä lukiessaan yleistä tyytymättömyyttä.
Ajatusvoimistelu nyky-Suomeen siirtyneellä jälleenrakennuskauden kansalaisella antaa suhteellisuutta synkistelyyn. Se ilmenee populistisena syyttelynä ja ongelmien suurenteluna.
Onneksi Jorma Ollilan johtama maabrändityöryhmä nosti loppuraportissaan rohkeasti esille Suomen vahvuudet ja voimavarat, korottaen tasavallan ”maailman toimivimmaksi maaksi”.
Ei Suomi ole tietenkään mikään maanpäällinen paratiisi. Sellaisia löytyy vain poliittisista utopioista. Mutta harhainen on myös kuva pohjoisesta helvetistä, jota leimaa poliittinen korruptio, väestön työuupumus, yltyvä rasismi ja raaistuva väkivalta.
Kuumottavia epäkohtia ja kansallisia kipupisteitä käsiteltäessä jonkinlainen suhteellisuus helpottaisi tuskaa ja loisi mittasuhteita. Järjen ääni hoi!
Suomen selviämisen avaimena oli sodan jälkeen tosiasioiden tunnustaminen. Tosiasiat pitäisi nytkin tunnustaa, suhteellistaen, sortumatta pikatuomioiden jakamiseen. Se on kovin herkässä, onhan kansallisessa itseinhossa piehtarointi älymystön lempilaji.
Talvista kuninkuuslajia hiihtoa varjostava dopingvyyhti käy esimerkistä. Dopingtotuuden selvittäminen on tarkoittanut syyllisten metsästämistä. Laajempi pesänselvitys suomalaisen
kestävyysurheilun dopinghistoriasta ei ole edes alkumetreillä. Se tekisi kipeää, mutta puhdistaisi ilmaa – ja asettaisi Lahden tapahtumat laajempaan yhteyteen.
Käryjen, tunnustusten ja tiedonmurusten perusteella veridopingilla oli merkittävä sija suomalaisessa kestävyysurheilussa aina 1970-luvulta 2000-luvulle. Huippuhiihtäjien ja juoksijoiden veriarvoja nostettiin ja suorituskykyä kohotettiin 1970- ja 1980-luvuilla verenvaihdolla. 1980-luvun lopulla Suomessakin herättiin veridopingin uuteen aikaan, keinotekoisen erytropoietiinin eli epo-hormonin ilmaantumiseen markkinoille.
Dopingissa Suomi ei ollut koskaan kärkimaa – enemmänkin seurailija, kuten Kari-Pekka Kyrö korostaa. Suomalaiset urheilijat ja valmentajat vain varmistelivat kilpailevansa mitaleista samoin eväin muiden kanssa. Yhtä kiihkeästi voittoja janosivat penkkiurheilijat ja päättäjät, joten vastuu tapahtuneesta jakautuu laajalle.
Vaalirahakohun käsittelyssä suhteettomuus on jyrännyt suhteellisuuden. Jupakalle ei ole haettu mittasuhteita lähihistoriasta, vaikka sodan jälkeisenä aikana poliittinen rahoitus oli paljon massiivisempaa. Kommunistit ylläpitivät vuosikymmeniä laajaa järjestökoneistoa pitkälti Neuvostoliiton ruplatuella. Villeimmillään poliittinen rahoitus oli varmasti 1950-luvun alussa, jolloin Sdp:n puoluetoiminnan rahoitus nojasi vahvasti länsimaisiin lähteisiin. Oikeiston puolella taas marssittiin hattu kourassa työnantajien puheille – ja markkoja virtasi. Kehittyvien maakuntien miehiltä olisi kylmän sodan aikana kysytty, missä ovat ne suuret setelit.
Kun suhteettomuus ja syyttely saavat vallan, vastuut vääristyvät ja todellisten ongelmien ratkaiseminen viivästyy. Maabrändityöryhmä asetti Suomelle sata tehtävää, joita toteuttamaan kutsuttiin kaikki. Hieno viesti: vastuu Suomen ongelmien voittamisesta ja tulevaisuuden takomisesta ei lankea vain poliitikoille tai suuryrityksille. Vapautetaan siis poliitikot joistakin vastuista, kuten työelämän parantamisesta, josta puolueet ovat kilvan tekemässä suurta vaaliteemaa.
Työelämän parantaminen voidaan aloittaa työpaikoilla tässä ja nyt. Poliitikot voivat sen sijaan keskittyä uudistamaan passivoivan sosiaaliturvajärjestelmän, joka syrjäyttää suuren määrän suomalaisia työelämästä.