Jaakko Iloniemi: Unioni umpikujassa

Profiilikuva
näkökulma
Teksti
Jaakko Iloniemi
Kirjoittaja on ministeri
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Euroopan unioni on vaikeuksissa. Tämä ei koske vain euroa, vaan koko järjestelmää. Perimmäinen syy tähän on, että koko Euroopan integraatioprosessi oli alun perin suunniteltu toisenlaista maailmaa varten kuin missä nyt elämme.

Silloin oli vielä toinen maailmansota tuoreessa muistissa. Haluttiin kytkeä läntisen Euroopan maiden kansantaloudet toisiinsa niin tiiviisti, että sota olisi mahdottomuus. Kommunismi uhkasi useita maita sekä sisältä että ulkoa. Neuvostoliitto oli voimissaan ja laajentumishaluinen. Saksa oli kyllä sodan jälkeen toipunut taloudellisesti, mutta poliittisesti se tyytyi sivurooliin.

Euroopan yhdentyminen oli myös demokratiaprojekti varsinkin Italialle ja Saksalle. Siinä onnistuttiinkin. Mutta maailma muuttui. Kenenkään mieleen ei tainnut juolahtaa, että muutaman vuosikymmenen jälkeen Neuvostoliitto romahtaisi ja maailmassa olisi sellaisiakin talousjättiläisiä kuin Brasilia, Intia ja Kiina.

Nyt eletään maailmassa, jossa mikään niistä poliittisista tekijöistä, jotka 50 vuotta sitten saivat ihmiset uskomaan integraation välttämättömyyteen, ei enää päde. Kukaan ei usko sotaan Euroopassa – ei ainakaan EU-maiden välillä.

Kommunismi on Euroopassa vain aave menneisyydestä. Venäjä on nyt tärkeä taloudellinen yhteistyökumppani. Saksakin on viimeksi kuluneen vuosikymmenen aikana alkanut vaalia etujaan samaan tapaan kuin muutkin.

Saksalaiset ovat kyllästyneet vuosikymmeniä jatkuneeseen rooliinsa maana, jonka tehtävänä on ollut maksaa pääosa integraatiopolitiikan kustannuksista. Itä-Saksan jaloilleen nostaminen maksoi ja maksaa saksalaisille satoja miljardeja. Se on vaikuttanut ajattelutapaan, myös suhtautumiseen Kreikan tapaisiin EU-jäseniin.

Niin kauan kuin Saksa tyytyi painoarvoaan pienempään rooliin, oli Ranska yhdentyvän Euroopan johtovaltio. Nyt eivät Ranskan rahkeet siihen enää riitä. Saksalaiset ovat kuitenkin haluttomia kantamaan EU:n johtavan valtion vastuuta.

Se merkitsisi myös sitä, että vaikka Saksa onkin hyötynyt paljon integraatiosta ja eurosta, sen olisi edelleen hyväksyttävä itselleen maksumiehen rooli. Kreikan talouskriisi on osoittanut, miten haluttomia saksalaiset ovat olleet johtorooliin. Osin asiaan on vaikuttanut myös liittokansleri Angela Merkelin ponneton ja haparoiva tapa johtaa maansa politiikkaa. Nyt näyttää kuitenkin siltä, että ainakin Saksan poliittinen eliitti on suostumassa suurempaan taloudelliseen vetovastuuseen.

Kokemus osoittaa, että yhteinen valuutta edellyttää jäsenmaiden talouspolitiikan samansuuntaisuutta. Ajatus siitä, että kukin valtio vastaa suvereenisesti omasta taloudestaan ei toimi käytännössä. Tarvitaan tiiviimpää yhteistyötä, lisää integraatiota. Tilanteen tekee hankalaksi se, että tämä havaitaan ja tunnustetaan ajankohtana, jolloin entistä useammassa maassa uskotaan, että “missä EU, siellä ongelma”, kuten Timo Soini on koulinut suomalaisia ajattelemaan.

Vaihtoehtoa ei ole näköpiirissä. Lisää integraatiota tarkoittaa sitä, että suurempi yhteisvastuu voi toteutua vain lisäämällä talouspolitiikan ohjailua. Se rajoittaa valtioiden täysivaltaisuutta, suvereniteettia. Vielä enemmän sitä rajoittaa velkakriisiin joutuminen, kuten kreikkalaiset hyvin tietävät.

Vaikka hammasta purren on otettava seuraava askel kohti tiiviimpää ja entistä velvoittavampaa yhteistyötä. Silti on aivan liian aikaista puhua jostakin liittovaltiosta. EU:n budjetti on noin sadasosa jäsenvaltioiden bruttokansantuotteesta. Oikeissa liittovaltioissa luku on usein parikymmenkertainen.
Vaihtoehtona nyt käsillä oleville toimille näyttää olevan koko järjestelmän kriisi, eikä se ole kenenkään kannalta yhteistyön tiivistämistä parempi vaihtoehto.