Jaakko Iloniemi: Puolueet haluavat jakaa vallan keskenään

Profiilikuva
näkökulma
Teksti
Jaakko Iloniemi
Kirjoittaja on ministeri

Suomessa uusitaan jälleen perustuslakia, vaikka se nyt voimassa olevassa muodossaan on vain kymmenen vuotta vanha.

Poliittista valtaa käyttävät haluavat jakaa vallan hieman uudella tavalla. Jo vuoden 2000 uudistuksissa karsittiin presidentin valtaa ulkopolitiikan johtajana. Nyt on tarkoitus supistaa sitä vielä entisestäänkin ja siirtää vallankäytön painopistettä valtioneuvostolle sekä erityisesti pääministerille.

Ajatusta perustellaan parlamentarismin vahvistamisella. Tämän näkemyksen mukaan parlamentarismi on korkeampi kansanvallan muoto kuin presidentin valta.

Mitä parlamentarismi on käytännössä? Se on eduskuntaryhmien puheenjohtajien, valiokuntien puheenjohtajien ja puolueiden puheenjohtajien valtaa.

Ajatus siitä, että parlamentarismi olisi kahdensadan kansan valitseman edustajan valtaa on kovin romanttinen. Ei eduskunnassa sillä tavoin politiikkaa tehdä.

Kokeneet parlamentaarikot myöntävät sen, että eduskunnassa on 15-20 henkilöä, jotka todellisuudessa käyttävät eduskunnan valtaa. He ovat juuri edellä lueteltuja puheenjohtajia.

Nyt valmisteilla olevassa asetelmassa presidentti ja pääministeri olisivat todellisuudessa Suomen ulkopolitiikan johtajia. Ulkoministeri olisi heihin nähden avustavassa asemassa. Kun ulkopoliittinen johtorooli on tällä tavoin jaettu, on aivan luonnollista ajatella, että perustuslain edellyttämä ”yhteistoiminta” ei aina onnistu.

Presidentillä ja pääministerillä saattaa olla hyvinkin erilaiset käsitykset siitä, miten johonkin Suomen kannalta merkittävään kriisiin olisi suhtauduttava. Jos sellainen tilanne syntyy, riidan ratkaisisi valmisteilla olevan lakimuutoksen mukaan eduskunta.

Kriisitilanteet ovat usein sellaisia, että niissä pitäisi voida tehdä nopeita päätöksiä. Aikaa ei silloin ole valiokuntien lausuntojen hankkimiseen eikä professorien kuulemiseen.

Jos presidentti ja pääministeri ovat vakavasti eri mieltä siitä, miten Suomen olisi toimittava ja jos tehtävien valintojen taustalla on ehdottomasti salassa pidettävää tietoa, eduskunta ei ole oikea paikka erimielisyyden ratkaisemiseen.

Juuri kriisitilanteissa tarvitaan usein sellaistakin tietoa, jonka saamisen edellytyksenä on sen salassa pitäminen. On todennäköistä, että tieto olisi sekä presidentin että pääministerin käytettävissä, ehkä myös presidentin ja valtioneuvoston yhteisen elimen eli ulko- ja turvallisuuspoliittisen valiokunnan käytettävissä, mutta ei muiden.

Tällainen asetelma ei ole kaukaa haettu eikä mitenkään mahdoton. Sodan sattuessa se olisi pääsääntö.

Presidentin ja pääministerin lähtökohdat ulkopolitiikan johtajina ovat olennaisesti erilaiset.

Presidentti irrottautuu perinteen mukaan puoluekytkennöistään ryhtyessään hoitamaan korkeaa virkaansa. Pääministeri on yleensä aktiivinen puoluejohtaja.

Presidentti on suorastaan velvollinen ajattelemaan ratkaisujaan vain maan edun kannalta. Pääministeri, puoluejohtajana, ei voi olla ajattelematta ratkaisun merkitystä myös puolueen kannatukselle. Siinä on intressiristiriita, jota eduskunta ei voi ratkaista varsinkaan silloin, kun sillä ei ole käytettävissään kaikkea oleellista tietoa.

Hyvä perustuslaki toimii kaikissa ennalta ajateltavissa tilanteissa. Nyt on syntymässä ratkaisu, joka ei toimi tiukan paikan tullen. Silloin todelliset päätökset syntyvät tavalla, jota perustuslaki ei tunne.

Kahden valtiollisen toimijan kesken jaettu vastuu johtaa silloin joko vastuun välttämiseen tai päätöksiin, jotka ovat perustuslain kannalta kovin kyseenalaisia. Sellainen perustuslaki on huono perustuslaki.

Vanha, vuoden 1919 hallitusmuodon 33 pykälään perustunut järjestelmä, jonka mukaan ”Suomen suhteista ulkovaltoihin määrää presidentti”, oli selkeä. Nyt haluavat puoluejohtajat jakaa tuon vallan keskenään, parlamentarismin nimessä. Avainkysymys on, toimisiko sellainen järjestelmä myös silloin, kun sitä ankarimmin koetellaan eli vakavassa kriisissä.