Isä meidän, joka olet sukukirjassa

Profiilikuva
Euroopan unioni
Teksti
Risto Lindstedt
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Netistä on tullut, kaiken hyvän ja järisyttävän merkityksensä lisäksi, myös yksityisyyden suojan alati laajeneva kosminen hautausmaa. Loukkaamisen ja ilkeilyn lisäksi netti mahdollistaa myös raa’an henkisen väkivallan, jopa henkilöllisyyden kaappaamiset.

Edward Snowden varasti valtion omaisuutta. Toisin tavoin ilmaistuna hän kaappasi Yhdysvaltain hallituksen yksityisyyden. Sillä alkaa jo olla merkitystä.

EU:ssa on pyrkimystä suojata kaikin keinoin ja jämerin ottein ihmisten yksityisyys. Kiteytettynä uusi asetus henkilötietojen käsittelystä johtaisi siihen, että sukututkijan tulisi saada lupa kaikilta elossa olevilta, joiden nimi tulee sukukirjaan.

Kyse on siis painetuista teksteistä, muutoin sukulaistarinoita saa kertoa paskapuheilla kuorruttaen ja netissäkin voi riehua edelleen mielin määrin.

Tähän voisi suhtautua naureskellen, ellei hanke olisi niin tolkuttoman murheellinen. Jossain Pääkonttorin käytävillä täytyy olla tylsää. Miten muutoin on ymmärrettävissä tällaisten normien pursottaminen?

Ellei sitten kyse ole vallantäyteydestä ja yrityksestä täyttää merkitysvajetta. Kaikkihan eivät pääse Pääkonttorilla säätämään otsikoiden rakastamaa rahakriisiä. Toisaalta, voihan sitä yrittää suojella vaikka Saharaa kuivuudelta.

Tietenkään tässä vaiheessa asetuksen säätämistä ei ole syytä hermostua, ärsyttää kuitenkin. Typeriä tekee useimmiten vahingossa, mutta hölmöillä nyt harkiten ja tietoisesti palavereja pitäen. En suostu, en kysele, ryhdyn yksityistottelemattomaksi. Mahdollisesti loukattujen sukulaisten turvanahan on EU:n ihmisoikeustuomioistuin.

Erään jutun jäljiltä sain kuin lahjana sukuselvityksen, johon sisältyi isän puoleinen ketju aina 1700-luvun puoliväliin saakka. Olin aivan kipinöissäni. Soitin viisi vuotta nuoremmalle veljelleni, joka hänkin lämpeni välittömästi.

Soitin myös 19 vuotta nuoremmalle siskolleni. Linjalla ei värähdellyt innostuminen. Kiukkuunnuin ja lupasin palata asiaan uudelleen, kun sisko on täyttänyt 40 vuotta.

Arvatenkin on niin, että ihmisen tulee olla vähintään 40-vuotias ennen kuin häntä alkaa kiinnostaa paikkansa sukupolviketjussa. Siihen saakka, noin yleisesti ottaen, reaktio on ismo. Se on lyhennys lauseesta “ihan sama mulle oikeesti”.

Tämä “mitä se minulle kuuluu” -ajatus on jossain määrin ongelmallinen, sillä se ei anna elintilaa sille paremmalle ja mielenkiintoisemmalle kysymykselle: “Miten se kaikki kuuluu minuun?”

Konnien, kälmien tai muutoin viattomuutensa tuhranneiden (ns. mustat lampaat) tulee sisäytyä sukujen kertomuksiin. Muutoin tarinakerroksiin mahtuu vain se, millä on lisäarvoa menneisyysvertailuissa. Sukukunniansa kirkastamiseen tarvitaan oikeastaan vain salaamista ja unohtamista.

Muuan vuosi sitten kävin 80 vuotta täyttäneen isäni kanssa tapaamassa hänen serkkuaan Liisaa. Se oli tiedusteluretki. Liisa oli luvannut kertoa, mitä Hämeen sydänmailla pienessä kylässä tapahtui viime vuosisadan ensimmäisinä kymmenluvuilla.

Liisalla oli hyvä muisti. Valokuvien ihmisille löytyivät nimet ja heidän suhteensa toisiinsa kävivät selviksi. Albumista löytyi myös isän isoisän kuva. Se oli julman komea hetki. Isä näki kuvan ensimmäistä kertaa.

Liisa rapsautti Mikko-vaarin kuvan irti ja antoi sen meille. Isä jatkoi yllättäen keskustelua suoraan liikkeestä. “Liisa, kerro nyt, mikä se minun isäni nimi on?”

Liisa teki eeuut ja kipaisi keittiöön kahvin keittoon.