Sudokuja tohtoreille

Helsingin yliopiston palkallisia tohtorikoulutettavan paikkoja hakevia odotti viime hakukierroksella yllätys. Tutkimussuunnitelman lähettämisen lisäksi heillä oli edessään kutsu vakuutusmeklariyritys Aonin kyvykkyysarviointiin. Kokeessa tohtorikokelaat tekivät aikarajoitteiden alla erilaisia ”luovuutta ja numeerista päättelyä” mittaavia tehtäviä. Koe muistutti erään testin tehneen mukaan lähinnä ”sudokun täyttämistä” ja herätti opiskelijoissa ja yliopistoyhteisössä ymmärrettävää hämmennystä.

Syytös-teoksessaan (2024) Hanna Kuusela kuvaa sattuvasti, kuinka päätösvalta valuu yliopistoissa enenevissä määrin erilaisille konsulteille sen sijaan, että tiede saisi itse määritellä tarpeensa. Meklariyrityksen käyttö tutkijakokelaiden valinnassa on tästä erinomainen esimerkki. Palkallisista paikoista käydään kovaa kilpailua, ja tällaisessa tilanteessa kyvykkyysarvio voi aidosti päätyä määräämään sen, kuka paikan lopulta saa.

Oudoksi asian tekee, että soveltuvuustestien luotettavuus on asetettu moneen kertaan kyseenalaiseksi. Britannias­sa toteutettiin kattava viisivuotinen tutkimus, jossa tarkasteltiin, olisiko testeistä apua opiskelijoiden valinnassa. Tulokset olivat selvät: opiskelijan aiempi opintomenestys oli paras tulevaa menestystä ennustava mittari, kyvykkyysarvioista valintamenettelyssä ei ollut sanottavaa apua.

Olen lopen kyllästynyt todistamaan, kuinka humanisteja – ja näemmä myös muiden alojen tutkijoita – arvioi­daan oman ydinosaamisen ulkopuolelta otetuilla kriteereillä. Pikkunäppärien tehtävien tekeminen sekuntikellon tikittäessä saattaa olla surullisen osuva kuva nykyisestä työelämästä, mutta tutkijan työssä tarvittavista hyveistä se kertonee varsin vähän.

Ehdin jo juhlia kuullessani, että pitkän matematiikan järisyttävää painoarvoa yliopistojen pääsykokeissa järkeistetään. Itse en varmasti olisi päässyt opiskelemaan kirjallisuudentutkimusta, jos osaamistani olisi mitattu esseenkirjoitus- ja kielitaitoni sijaan matemaattisen kyvykkyyteni kautta. Tästä asetelmasta onneksi päästiin lopulta eroon, vaikka se ehtikin johtaa siihen, että kielten opiskelun suosio romahti lukioissa.

Nyt sama kapea ajatusmalli, jonka mukaan yksi ja sama mittaristo toimii kaikenlaisen osaamisen mittana, tekee paluun tutkijakoulutettavien valinnassa.

Saman testin avulla 33 tohtoriohjelman rekrytointien hoitaminen on toki yliopistolle kätevää, ja päätöstä perusteltiin hakijoiden yhdenvertaisella kohtelulla.

Mutta miksi lääkäri, antiikintutkija ja geologi pitäisi valita samoilla kriteereillä? Arvostan matemaattista osaamista suuresti. Pitäisinkin yhtä lailla outona, jos matemaatikoilta alettaisiin vaatia paineen alla tehtyä analyysia metamodernistisesta kerronnasta Jaakko Yli-Juonikkaan tuotannossa. Se paljastaisi hänen soveltuvuudestaan matematiikan väitöskirjatutkijaksi yhtä vähän kuin kirjallisuudentutkijoiden asettaminen paremmuusjärjestykseen sudokun avulla.

Tämä näyttäytyy oireena laajemmasta ongelmasta. Jos yliopisto ei nojaa omissa päätöksissään tutkittuun tietoon ja luota omien tutkijoidensa osaamiseen, kuinka voimme odottaa sitä muilta?

Tiedeyhteisön kauneus on siinä, että yliopistosta paikkansa voivat löytää monin eri tavoin lahjakkaat ihmiset. Sitä vastoin ajatus, jonka mukaan yhdenvertaisuus on sitä, että kaikkia arvioidaan samojen, ulkoa annettujen mittareiden avulla, kuulostaa siltä, ettei yliopisto näe oman moninaisuutensa arvoa.