Tylsä tarina pelastaa maailman

On vaikea välttyä maailmanlopun tunnelmilta. Tuhon reunalla ollaan milloin ekokatastrofin, milloin tekoälyn, sodan tai kaikkien­ edellä mainittujen hilpeän yhdistelmän ansiosta. Somevirtani täyttyy vitseistä, joissa nuoret toivovat lopun jo koittavan, ja uutiset esittelevät omavaraisuusleirille lähteneitä nuoria, jotka opettelevat selviytymään romahduksen jälkeisessä todellisuudessa.

Ihmiset ovat aina kokeneet vetoa kertomuksiin sivilisaatioiden romahduksesta. Populaarikulttuuri on täynnä lopun aikojen jälkeisiä selviytymiskertomuksia, joissa armottomassa kaikkien sodassa kaikkia vastaan pärjää parhaiten vahvin ja etevimmin varustautunut.

Tavallisesti romahduskertomukset ymmärretään dystopioina, mutta Helsingin Sanomat raportoi, että Piilaaksossa on kiinnostuttu akselerationistisista visiois­ta.

Teknologiafirmojen näkökulmasta romahdus on alkanut näyttää mahdollisuudelta päästä eroon niiden toimintaa hankaloittavasta demokratiasta. Taustalla on haave uudenlaisen aristokratian synnystä, joka saisi temmeltää vailla huolta tavan tallaajasta.

Historiantutkimuksen valossa nämä haaveet vaikuttavat kuitenkin perustuvan erheellisiin oletuksiin. Yhteiskunnallisten romahdusten tutkijat painottavat, että Kärpästen herra -tyyppisten skenaarioiden sijaan romahdusten aika on tyypillisemmin solidaarisuuden ja yhteiskunnallisen uudelleenjärjestäytymisen aikaa.

On esimerkiksi esitetty, että Ranskan vallankumouk­sen taustalla olisi osaltaan pienen jääkauden mukanaan tuoma epävakaus, joka kulminoitui kansannousuun ja resurssien uusjakoon. Vastaavasti Rooman tuhon seurauksena tavallisen kansan elintaso monin paikoin nousi.

Yhteiskunnallisten romahdusten suurimpia kärsijöitä ovatkin usein juuri eliitin edustajat. Teknoveljien into edistää romahdusskenaarioiden toteutumista saattaa siis olla vahingollisin heille itselleen.

Romahdusskenaarioiden vetovoima on silti aito ongelma myös demokratian nimeen vannovien keskuudessa. Haastatellessani ilmastotutkijoita he harmittelivat, kuinka helposti keskustelu hyppää suoraan sopeutumiskuvitelmiin, vaikka romahdusten inhimillinen, ekologinen ja taloudellinen hinta on äärimmäinen verrattuna ennaltaehkäiseviin toimiin.

Kuten kirjallisuudentutkija Fredric Jameson asian kiteyttää, meidän on jostain syystä helpompi kuvitella maailmanloppu kuin se, että onnistuisimme muuttamaan nykyistä järjestelmää kestävämmäksi.

Maailmanloppufantasia on tulevaisuudenkuvista helpoin, sillä se ei vaadi meiltä muuta kuin passiivista alistumista kohtaloomme. Se on myös surullinen osoitus siitä, etteivät ihmiset usko voivansa vaikuttaa siihen, mihin maailma on menossa. Siten maailmanloppukuvitelmiin turvautuminen on aina myös poliittisen ja yhteiskunnallisen mielikuvituksen kriisi.

Kirjallisuudentutkijana en voi olla ajattelematta, että maailmanloppukuvitelmien taustalla on myös hyvän kertomuksen imu. Ei ole ihme, että media tuuttaa meille lopun aikojen kuvia; maailmanloppu on huomattavasti seksikkäämpi tarina kuin kertomus ennaltaehkäisyn vaatimasta hitaasta ja tylsästä yhteistyöstä.

Tulevaisuus, jossa katastrofi vältetään, on dramaturgisesti surkea; ei romahdusta, ei sankareita ja taisteluita raunioilla vaan tylsä tarina siitä, kuinka maailma muuttuu vähän kerrallaan. Samalla sitä toivoisi, ettei hyvän tarinan vetovoima saa meitä ohittamaan muutoksen mahdollisuuksia, niin tylsä stoori kuin kata­strofin tapahtumatta jääminen onkin.