Euroopan lapsuuden loppu

Eräs nuoruuteni mieleenpainuvimmista lukuelämyksistä oli tieteiskirjailija Arthur C. Clarken Lapsuuden loppu.

Kirjassa avaruusolentojen saapuminen maata kiertävälle radalle johtaa ihmiskunnan totutun elämänmuodon päättymiseen. Oliot eivät kerro aikeitaan vaan antavat viidenkymmenen vuoden aikarajan, jonka jälkeen he näyttävät ihmiskunnalle todelliset kasvonsa. Tämän myötä ihmiskunnan vääjäämätön muutos myös toteutuu.

Jälkikäteen ajatellen Donald Trumpin ensimmäinen kausi Yhdysvaltain presidenttinä vastasi avaruusalusten saapumista. Nyt toisen kauden alettua Trump joukkoineen on pannut hösseliksi.

Tällä kertaa Valkoisessa talossa ei olekaan täällä Euroopassa juhlittuja ”aikuisia” hiekoittamassa presidentin latua. Päinvastoin, hänen ympärillään on joukko energisiä ja pystyviä ihmisiä, jotka ovat päättäneet panna sekä Yhdysvaltain että maailman asiat uusille jengoille.

Mieliä kuohuttava toiminta ei kuitenkaan johdu ilkeydestä tai tyhmyydestä. Trumpin toimet tuntuvat käsittämättömiltä vain, jos ei ymmärrä kuinka syvällisesti ne liittyvät käynnissä olevaan teknologiseen murrokseen ja Yhdysvaltain veriseen kilpailuun Kiinan kanssa. Ja niihin sisäpoliittisiin muutoksiin, joita maa on läpikäymässä.

Nyt ajetaan kylmästi Amerikan omaa etua. Kaikki muu on toissijaista.

Kelloa ei ole mahdollista enää kääntää takaisin ja Trumpin mieltäminen ohimeneväksi ilmiöksi on toiveajattelua. Washingtonissa perinteinen suhde Euroopan kanssa on alkanut tuntua pelkältä riippakiveltä. Entisen liittosuhteen sijaan Trump lähestyy Eurooppaa kokoelmana sitruunanpuristimia, joilla halutaan puristaa maksimaalisesti mehua.

Eurooppa on kokenut karun herätyksen. Sen ankaruus johtuu Euroopan omista virheistä. Siitä, ettei Trumpin sanoja ole otettu todesta. Ja siitä, että pankkikriisin jälkeen hukattiin viisitoista ja Ukrainan sodan alkamisen jälkeen kolme vuotta ilman, että alettiin tehdä Euroopan oman tulevaisuuden kannalta välttämättömiä asioita. Eikä niitä oikein vieläkään ole alettu tosissaan tehdä.

Sen sijaan talouden on annettu taantua. Teknologisen eturintaman karata. Ja varoitusmerkeistä huolimatta turvallisuusriippuvuuden Yhdysvalloista on annettu syventyä.

Nyt maailman suurin herätyskello soi Euroopalle. Saksan tuleva liittokansleri Friedrich Merz sanoi vaalivoiton varmistuttua, että Euroopan on tullut aika itsenäistyä. Se on haastava temppu, jopa hyvä sään aikana. Eikä keli enää suosi Eurooppaa. Perinteisesti Euroopan integraatio on edennyt parhaiten taloudellisten nousukausien aikana. Nyt pitää yhteistyötä syventää ilman vahvan talouden antamaa vetoapua.

Sisäisesti EU on hajanainen. Tasavallan presidentti Alexander Stubb on verrannut Eurooppaa osuvasti varpusparveen.

Lisäksi Euroopan pitää kyetä sekä taloudelliseen uudistumiseen että sisäiseen ja ulkoiseen vahvistumiseen samaan aikaan. Sen täytyy kyetä paroni von Münch­hausenin tavoin nousemaan suosta tarttumalla omiin hiuksiinsa.

Kaiken kruunaa EU:n ympärillä pyörivä haiparvi: joukko saalistavia suurvaltoja, jotka eivät halua Euroopalle hyvää. Tuntuu hurjalta kirjoittaa, että myös Yhdysvallat on liittynyt Venäjän ja Kiinan joukkoon.

Viime viikon ylimääräinen Eurooppa-neuvosto paljasti tutut jakolinjat. Samalla kuitenkin nähtiin myös vahva ilmaisu eurooppalaisten tahdosta tukea Ukrainaa ja vahvistaa omaa turvallisuuttaan.

Aikaa ei ole enää hukattavaksi. Saksan ilmoitus uusista panostuksista puolustukseen ja Ranskan presidentti Emmanuel Macronin puhe mahdollisesta eurooppalaisesta ydinasepelotteesta ovat rohkaisevia signaaleja. Mutta pelkän kuuman ilman tuottamisen sijaan tarvitaan viileitä ja päättäväisiä tekoja. Konkretiaa, jolla korjataan valuviat ja kurotaan umpeen kriittiset kapeikot.

Tilanne on vaikea, mutta Euroopalla on edelleen mahdollisuus onnistua. Tämä tällä haavaa kenties viimeinen mahdollisuus on nyt myös syytä käyttää. Pelissä olevat panokset ovat suuret, ei enempää eikä vähempää kuin Euroopan tulevaisuus ja eurooppalaisten turvallisuus.

Pahimmillaan Eurooppa taantuu eräänlaiseksi globaaliksi Kazakstaniksi. Todellisten suurvaltojen puristuksessa rimpuilevaksi, moneen suuntaan tasapainoilevaksi toimijaksi. Tämä olisi vuosisatoja maailman napana olleelle Euroopalle lohduton visio.

Se, miten Euroopan lopulta käy, ratkaistaan nyt.