Sota aktivoi, luontokato ei

Politiikantutkija Johanna Vuorelma teki kotimaiselle keskustelulle palveluksen nostamalla ilmastonmuutoksen ja luontokadon esiin keskeisenä turvallisuuskysymyksenä.

Helsingin Sanomien kolumnissaan (16.10.) Vuorelma ihmetteli, mikseivät ne uhka­kuvien merkittävyydestä huolimatta ole kohonneet politiikan asialistalla yhtä korkealle kuin vaikkapa Venäjään liittyvä sotilaallinen uhka.

Vuorelman tulkinnan mukaan kyse on epäonnistuneesta turvallistamisesta. Turvallistamisella tarkoitetaan yhteiskunnallista prosessia, jonka kautta joistakin kysymyksistä tehdään laajasti tunnustettuja turvallisuusuhkia. Sellaisia, joiden hallitsemiseksi ollaan myös valmiita ryhtymään konkreettisiin ja tarvittaessa jopa äärimmäisiin toimiin tässä ja nyt.

Vuorelman mukaan Venäjän tapauksessa turvallistaminen on toiminut mutta ilmastonmuutoksen ja luontokadon kohdalla ei – uhan tuntu on jäänyt vajaaksi.

Tuloksena on tilanne, jossa Nato-maat investoivat viisi prosenttia bruttokansantuotteesta puolustukseensa, mutta eivät ole valmiita panostamaan vastaavanlaisia resursseja kestävyyskriisin hallitsemiseen, vaikka pitkällä aikavälillä kyse on vähintään yhtä vakavasta uhasta.

Asian voi nähdä myös toisin. Etenkin ilmastonmuutoksen kohdalla uhkakuvan ja kriisitietoisuuden rakentamisessa on kyllä onnistuttu. Valtaosa maailman väestöstä jakaa huolen ilmiöstä. Täysin vaille tuloksiakaan ei ole jääty. Kansainvälisten ilmastoneuvotteluiden ja valtioiden, yritysten ja kansalaisten toiminnan myötä kasvihuonepäästöjen kasvu on taittumassa.

Ratkaiseva läpimurto on kuitenkin jäänyt saavuttamatta. Osasyy lienee uhkien yhteismitattomuudessa. Venäläinen tankki Naton rajalla on konkreettinen uhka, kun taas ilmaston muuttuminen on usein varsin hahmoton asia.

Lisävaikeus on, että tällä hetkellä käsillä olevat ilmastonmuutoksen ilmentymät ovat usein aivan tavanomaisia sääilmiöitä. Vaikka tiedämme, että ilmastonmuutos lisää merkittävästi äärimmäisiä sääilmiöitä, on kovia myrskyjä ollut ennenkin.

Vastaavasti metsä näyttää aina lähestulkoon yhtä vihreältä, vaikka sen floora ja fauna köyhiä jo olisivatkin.

Sotilaallinen uhka on hallittavissa pelotteen tai viime kädessä puolustuksen keinoin. Ilmastonmuutoksen tai luontokadon onnistunut hillitseminen haastaa ihmiskuntaa kuitenkin tarkastelemaan koko elämänmuotonsa kestävyyden perusteita. Tämä on aivan toisen kokoluokan kysymys kuin sotilaallinen uhka, jolta pyritään suojautumaan juuri siksi, että totuttu meno saisi maassa jatkua.

Ilmastonmuutoksen ja luontokadon kohdalla turvallistamisen tilalla on usein hahmoton ahdistus. Ilmiöön liittyvät radikaalimmat ilmentymät ovat kauhistuttavuudessaan lähestulkoon halvaannuttavia. Esimerkiksi Pohjois-Atlantin merivirtauksien AMOC-kiertoliikkeen häiriintyminen saattaisi johtaa talvikaudella jopa kahdenkymmenen ja kesällä viiden asteen keskilämpötilan laskuun Pohjois-Euroopassa.

Tämä muuttaisi perinteistä suomalaista elämänmuotoa peruuttamattomasti. On ymmärrettävää, että yksittäisen kansalaisen tai poliitikon on vaikea nähdä, mitä tällaisen ilmiön edessä tulisi tai edes voisi tehdä. Valojen sammuttaminen tai jätteiden tehokkaampi kierrätys kun tuskin riittävät.

Toinen ongelma liittyy ilmiöiden aikaraameihin. Ihminen on biologisena lajina kehittynyt ja sopeutunut reagoimaan välittömiin uhkiin. Sama pätee instituu­tioihimme ja poliittisiin järjestelmiimme, joiden on usein vaikea tarttua tai sitoutua yli hallituskausien ulottuviin ongelmiin.

Nopeasti ilmestyvä sotilaallinen uhka sysää ihmiset ja johtajat toimintaan, kun taas kaukainen ja kenties vasta vuosikymmenien kuluttua kaikella voimallaan realisoituva ilmasto- tai kestävyysuhka ei saa meissä aikaan samaa vastetta.

Usein selkeä sarana kaukaisen ja hahmottoman uhkan ja tämän päivän käytännön toiminnan välillä puuttuu. Globaali todellisuus on jo lähtökohtaisesti pirstaloitunut kansallisvaltioiden mosaiikiksi, jonka yhteiset instituutiot kykenevät huonosti ratkomaan ihmiskunnan yhteisiä ongelmia. Näin on etenkin kiristyvän suurvaltakilpailun aikakaudella, jolloin monet kysymykset lähes poikkeuksetta raamitetaan nollasummapeliksi.

Vastaavasti kansalaisten on usein vaikea hahmottaa, kuinka arkiset toimintatavat ja valinnat muuttuvat ylätason yhteiskunnalliseksi todellisuudeksi. Silti ruohonjuuritaso on tärkeä vaikuttamisen paikka, sillä sieltä ponnistaa jaettu yhteiskunnallinen ja jopa globaali todellisuus. Mutta ilman globaalisti jaettua ylätason selkeää poliittista johtajuutta hyvääkin tarkoittavien yksilöiden toiminta jää helposti ilmaan huitomiseksi.