Himas-passiivi: Miksi Long Playn juttu ei ollut niin ansiokas

Profiilikuva
Long Play
Teksti
Susan Heikkinen
Kirjoittaja on Suomen Kuvalehden toimittaja.

”Himasen keskuksen toiminnasta ei tiedetä paljoa.”

”2005 Himaselle hommattiin Suomessa professuuria oikein urakalla.”

Sitaatit ovat tutkivan journalismin Long Play -verkkojulkaisun jutusta Himasen etiikka. Monin tavoin ansiokas juttu aiheutti mediatsunamin, kun muut välineet ryhtyivät etsimään vastauksia jutun herättämiin kysymyksiin. Ei yllä mainittuihin lillukanvarsiin, vaan isoihin teemoihin, kuten yhteisten varojen käyttämiseen (puolue)poliittisiin tarkoituksiin ja konsulttityön hinta-laatusuhteeseen ylipäätään.

Sitaatit ovat esimerkkejä siitä, missä LP:n juttu ei ollut niin ansiokas.

Himasen etiikka on nappisuoritus, jos sillä haetaan julkisuutta ja vaikuttavuutta, mutta tutkivana journalismina se on raakile. Se on juttu siitä, miten tutkivat toimittajat jättävät tutkimuksen kesken.

Valtamediassa ei (toivottavasti) olisi mennyt läpi passiivinen toteamus, että Himasen Berkeleyn-tutkimuskeskuksen ”toiminnasta ei tiedetä paljoa” (ja se siitä), samalla kun asiayhteys vihjaa siihen, että mitään järkevää toimintaa ei ehkä ole ollutkaan. Kuka ei tiedä? Ihmiskunta vai LP:n toimituskunta? Ja kuka Himaselle hommasi professuuria? Passiivilla tullaan ohjanneeksi lukijaa kannalle, että tässä nyt suuri ja organisoitunut joukko ihmisiä salailee yksissä tuumin jotain, koska toimittajat eivät saa vastauksia. Ehkä näin on, mutta näemmekö koskaan oikaisua, jos näin ei ole?

Mutta samalla, kun LP:n juttu edustaa yksittäisenä juttuna keskeneräistä ja paikoin vihjailevaan tyyliin sortuvaa journalismia, se edustaa myös uudenlaista journalismin tekemistä. LP päätyi tavallaan joukkoistamaan aiheensa. Vapaiden toimittajien yhteenliittymällä tuskin olisi ollut resursseja selvittää ”totuutta” loppuun, vaikka sitä perinteinen skuuppiajattelu vaatisi.

Jälkimainingit eivät ole olleet LP:n tekijöiden käsissä. LP:n motto on ”parempaa journalismia”, mutta jättämällä paljon kysymyksiä ilmaan se käytännössä heitti aiheen ja ennen kaikkea filosofi Pekka Himasen muulle medialle - siis huononkin journalismin henkilöönmeneviin, kuplanpuhkomista rakastaviin hampaisiin.