Kulhoja ja ajattelijoita

Minulla on kaksi taikinakulhoa. Ne ovat muovia ja Orthex-merkkisiä. Kirkkaanpunainen, yksinkertainen kulho vetää kolme litraa. Valkoinen 3,5 litran kulho on jykevämpi ja siinä on kaulusmainen reunus, josta saa tukevan otteen. Kummassakin on kaatonokka.

Olen varmaankin saanut kulhot äidiltä kotoa lähtiessäni. Käytössäni ovat yhä myös äidin tuolloin ostamat kattilat ja kauha. Kattilat ja kauha ovat terästä ja iki­aikaisella tavalla kauniita. Siinä, että olen kuljettanut niitä mukanani 36 vuotta, ei ole mitään kummasteltavaa.

Helmikuussa muuttokuormaa kootessani punnitsin kulhoja pitkään. Kääntelin niitä käsissäni, katselin niiden nöyrää olemusta kevättalven armottomassa valossa ja liu’utin sormenpäitä pitkin naarmuista muovipintaa, josta hilseilee 1990-luvun suikaleita.

Olisiko jo aika jättää nämä ja hankkia uudet?

Maaliskuussa muuttokuormaa purkaessani luin Helsingin Sanomista jutun, jossa viideltä ajattelijalta kysyttiin, millainen maailma on viiden vuoden päästä. Riemastuin, koska kaikki haastatellut olivat minulle ennalta täysin tuntemattomia. Upouusia ajattelijoita! Olin yllättynyt ja innoissani kuin lapsi.

Samoihin aikoihin yliopistolla keskusteltiin siitä, mitä meidän pitäisi nyt ja lähitulevaisuudessa opettaa. Etelä-Aasiasta kotoisin oleva kollega totesi, että nuoria koulutetaan yritysmaailmaan, joka elää vanhassa systeemissä. Sen, mitä oikeasti tapahtuu, ja sen, mitä yritykset vieläkin olettavat ja toivovat, välillä on kuilu, hän sanoi.

Mitä meidän siis pitäisi opettaa? Kysymys jäi väreilemään ilmaan. Jotain, mitä kukaan ei juuri nyt tiedä. Sitä, ettei kukaan tiedä.

Niin – miten Suomen talouskasvun nyt käy, kun Trump sotii Iranissa? Mikä on sijoittajien näkemys liian edullisista asunnoista? Mitä metsänomistajat pitävät luonnonsuojelusta? Onko eläinteollisuus huoltovarmuuden tukipilari? Entäpä maahanmuuttajien takuueläkkeet, ovatko ne järkevä säästökohde?

Vanhat kysymykset johtavat kaikki samaan umpikujaan: siihen, että maapallon rikkaudet keskittyvät yhä enemmän yhä harvemmille ja ekosysteemin romahdus kiihtyy. Oikeasti päivänpolttaviin kysymyksiin ei saa vastauk­sia niiltä samoilta vanhoilta asiantuntijoilta, joita media yleensä haastattelee.

Koko laiskanpulskea diskurssi on aikansa elänyt, sekä kysymykset että vastaukset hapantuneita. Haastattelijoiden ja asiantuntijoiden kulmakarvat pensastuvat ja hammaskiille lohkeilee, hauta siintää.

Yksi HS:n haastattelema uusi ajattelija on hämeenlinnalainen laukkutehtailija Janne Suhonen. Hän puhuu ”positiivisesta materialismista”, jonka mukaan ihminen valitsee esineen harkiten, käyttää pitkään, huoltaa, korjaa, antaa patinoitua ja siirtää lopulta eteenpäin. Suhonen on oikeassa: materialismia sanan sosiologisessa mielessä ei pitäisi nähdä ahnehtimisen kautta pahana, vaan säilyttämisen kautta hyvänä katsomuksena. Tavarat ovat kallisarvoisia.

Mutta haluan mennä Suhosta pitemmälle. Haluan ajatella myös muita kuin hienoja tavaroita. Minulla on nämä kulhot. Niillä ei ole mitään vaihtoarvoa, mutta ne ovat pitkäikäisempiä kuin minä, ja se ajatus on huikaiseva ja musertava. Ne eivät ole kauniita eivätkä arvokkaita vaan rumia ja halpoja, mutta ne on tehty ja ne ovat tässä. Miksi minä heittäisin ne pois?