Ei mitään muminaa

Olen syntynyt vahvan estetiikan sukupolveen. Minä ja muut ikäiseni olemme oppineet kuluttamaan silmillämme, tekemään vaikuttavia kuvia ja iskulauseita, tuottamaan visuaa­lisia hyödykkeitä, rikkomaan rajoja, työntymään esiin ja ottamaan tilan haltuun.

Monet ikäiseni iloitsivat riemunkirjavasta kesästä, joka näytti jatkuvan ikuisesti. Ennätyslämpötilojen ja omituisten kukinta-aikojen syistä oli vaikeampi keskustella. Nyt intiaanikesä on mennyt ja on aika värjätä tukka, työntää napit korviin ja paahtaa eteenpäin.

Väsymys sen sijaan on minua nuorempien, jatkuvan kiihtyvän kasvun kulttuuriin syntyneiden ihmisten sukupolvikokemus. Uupumus olotilana ei ehkä ole sinänsä ihastuttava, mutta sen julkinen hyväksyminen voi tuottaa jotain hyvää. Iskevyyden tilalla voisi olla toisten kuuntelemista, näkemistä ja huomioimista.

Taiteen ja filosofian piirissä on pohdittu sitä, miten tuhovoimaisesta spektaakkelin estetiikasta siirryttäisiin eteenpäin. ”Harmonian, elävyyden, taituroinnin ja voiman sijaan tulisi puhua heikkoudesta, vaimeudesta, kämäisyydestä ja hiipumisesta”, kirjoittaa Pontus Purokuru­ esseessään Heikko estetiikka (2022). Hänen mukaansa kaunis ja ylevä laimenivat, kun maailmasta ei tullut sellainen kuin 1700-luvun valistuksen edistysusko lupasi. Heikko estetiikka on romahduksen ääntä, peruutettujen tulevaisuuksien taidetta.

Tuollaista ajattelua on edustanut myös Elokapina, jonka toiminta on ollut käsinmaalattuine kyltteineen estetiikaltaan haperoa – aina eduskuntatalon pylväiden maalaamiseen saakka. Se oli sokeeraava ja näyttävä temppu, jollainen istuisi paremmin vallan kahvassa olevien viisikymppisten visuaaliseen kulttuuriin. Koko Suomi hieraisi silmiään. Niin oli suunniteltukin: tehtiin visuaalinen tykitys niille, jotka eivät huomaa mitään muuta. Minun ikäiseni kulttuuriväki ihastelikin upeita kuvia spektaakkelista ja pohdiskeli verenpunaisen värin historiaa aktivismissa.

Aikaista kysyä, saavutettiinko tavoite. Harva suomalainen tiesi turvetuotannosta Ruotsissa ennen Elokapinaa. Henkisesti keski-ikäisten klikkiotsikoiden jälkeen mediaan saadaan ehkä lisää asiallista tietoa luontokadosta. Toivon myös, että vaikka Elokapinan on joskus syötettävä päättäjille isoa silmänruokaa, se jaksaisi vaalia myös haurautta ja hiljaisuutta.

On harmi, ettei heikolla estetiikalla ole helppoa tulla nähdyksi. Ahneen näköaistin varassa elävän ihmislajin on vaikea unohtaa kauneutta ja ylevyyttä. On sinänsä looginen ajatus, että visuaalisuuden pitää erottua. Eihän vaikuttava puhekaan voi olla mitään muminaa.

Jatkuvaa kasvua vastaan voi toki käydä myös kauneutta ja ylevyyttä unohtamatta. Niin toimii esimerkiksi vaatteiden ja tavaroiden näkyvä paikkaaminen. Lumouduin, kun näin lehdessä kuvan tekstiilisuunnittelija Minttu Wikbergin teoksesta Jalon, Mikon, Karin, Michaelin­ ja Maijan takki. Wikberg on parsinut villatakin hihaan metsämaiseman, johon olisin aamukahvipöydästäni halunnut heti sukeltaa.

Muun muassa Wikbergin töitä voi nähdä 5.1.2025 saakka Designmuseon ja Arkkitehtuurimuseon FIX – Huolla ja korjaa -näyttelyssä. Jos ei pääse museoon, niin sosiaalisen median suosittuihin parsimisyhteisöihin voi jokainen liittyä. Heikon estetiikan vaalija voi myös ottaa kanavaneulan pehmeään käteensä ja parsia nuttunsa surkeasti. Se on, paradoksaalisesti, virkistävä ajatus. Kämäisyyttä syksyyn!