Gazan laivaisku: Lähi-idässä terroristikäsite on väljä
En ällistynyt sitä, että Jordanian ja Israelin välinen raja oli ehkä tiukin koskaan kokemistani. Mutta sitä kyllä, että Israelin nuoret rajavartijat, miehet ja naiset, puhuivat keskenään venäjää.
Siihen tottui: venäjänkielinen maahanmuuttajille suunnattu radiokanava opetti Lähi-idässä ja Israelissa olemisen alkeita; venäläisnuori lähestyi toista vaaleamman oloista marketissa; venäjää puhuva juutalaisnainen kuvasi Keski-Israelissa sijaitsevassa uudessa pikkukaupungissa palestiinalaisia samalla empatialla kuin venäläinen perheenemäntä moskovalaistorilla tšetšeenejä.
Kirjoitin näistä kokemuksista tässä lehdessä joitakin vuosia sitten.
Avustustarvikkeita Gazaan vienyttä Mavi Marmara -alusta vastaan tehtyä iskua on pohdittu propaganda-, tiedustelu- ja politiikkavirheenä, kun sen poliittiset seuraukset Israelille ja inhimilliset uhreille olivat sellaiset kuin olivat.
Entäpä jos se ei ollut virhe lainkaan, jos sana virhe rajoitetaan nyt tarkoittamaan toimintaa, johon asianomainen ei pyrkinyt?
Mavi Marmara ei suinkaan ole ensimmäinen Gazaan saarron aikana purjehtinut alus. Muun muassa elokuussa 2008 sinne mentiin näyttävästi.
Mutta se oli ensimmäinen keväällä 2009 valtaan astuneen Benjamin Netanjahun hallituksen haaste, jossa Gazan saartoa uhmattiin tällä tavalla.
Netanjahun hallitus poikkeaa edeltäjistään muun muassa siinä, että se koostuu suurelta osalta ”setlementtijuutalaisista”, siirtolaisista, jotka ovat olleet maassa suhteellisen vähän aikaa ja muodostavat laajentuneiden siirtokuntien kantaväestön, sekä näitä tukevista äärioikeistolaisista puolueista.
On sanottu, että aluksella olisi ollut mukana humanitaarisista syistä Gazaan apua tuovien lisäksi islamistiterroristeja, jotka olisivat tietoisesti tähdänneet verilöylyyn.
Lähi-idässä terroristikäsite on melko väljä: Israelin ulkoministeri Avigdor Lieberman nimitti kaikkia avustussaattueessa matkanneita ”terroristeiksi” jo ennen kuin se ehti lähteä liikkeelle. Yhtä lailla alueella liikkuvan on kyllä hyvä tietää – ja yleensä hän tietää – että sellainen mahdollisuus on olemassa.
En ole Israel-tuntija, Lähi-idästä tiedän vähäsen, mutta useamman signaalin perusteella rohkenen silti väittää, että se ei nyt kuitenkaan ole asian ydin.
Ydin on siinä, että useita prosesseja näyttäisi tapahtuvan yhtä aikaa: Israelin istuvan hallituksen kosketuspinta kansalliseen, alueelliseen ja kansainväliseen yhteisöön heikkenee; sen Yhdysvalloilta saama poliittinen mutta myös sosiaalinen – amerikanjuutalaisten yhteisöiltä – ennen niin automaattisesti tullut tuki on kyseenalaistumassa; palestiinalaisten keskuudessa on syntymässä uusia, rauhanomaisen vastarinnan muotoja ja poliittisia aloitteita. Samaan aikaan kun tiedetään, että alueen väestörakenne muuttuu.
Mikään näistä ei yksin, eivätkä ne ehkä kaikki edes yhdessä, riitä käynnistämään uutta rauhanprosessia, etenkään nykyisen hallituksen aikana. Mutta jotakin on muuttumassa.
Muutos saa outojakin piirteitä. David Shulman väittää New York Review of Books -lehden blogissaan Israelin äärioikeiston (hänen määreensä) ja -vasemmiston löytäneen yhteistä säveltä ajatuksessa kahden valtion tavoitteen hautaamisesta. Likudia edustava entinen puolustusministeri Moshe Arens on ehdottanut, että siirtokunnat säilyvät, mutta että Länsirannan puolisentoistamiljoonaa palestiinalaista saisivat Israelin kansalaisoikeudet. Gazan puolestatoista miljoonasta ei ole ollut puhetta.
Kun tieto Israelin iskusta Mavi Marmaralle tuli, seuraamani Facebook-yhteisöt reagoivat kaavan mukaan. Kun tulivat väitteet terroristien mukana olosta, kävi samoin.
Ehkä enää ei kannata kaavoitella. Mahdollisuudetkin aukeavat varoittamatta.
Teksti Risto Repo
Kirjoittaja on vapaa toimittaja.