Eurooppa on oikea paikka syrjäiselle Suomelle
Olen viime aikoina yhä useammin joutunut miettimään niitä monia sattumanvaraisia tilanteita, joiden avulla Suomi on pelastautunut, osittain johtuen siitä, että kuulumme Euroopan periferiaan. Eikä ehkä aina pelkästään maantieteellisesti.
Maantiede oli määräävänä, kun Stalin pääesikuntineen vuoden 1944 kesällä päätti vähentää painettaan Suomen suunnalla siksi, että kilpajuoksu Berliiniin oli alkamassa. Länsiliittoutuneet olivat pureutumassa Ranskan rannikolle suunnilleen samaan aikaan kun ”Kannaksen läpijuoksu” alkoi ja Viipuri menetettiin.
Berliinin valloittaminen tuli sitten hyvin kalliiksi eri osapuolille, ei vähiten venäläisille joukoille, jotka matkalla kokivat miljoonatappioita. Kaiken tämän seurauksena, kun vielä juutalaistuhon karmea kuva paljastui kokonaisuudessaan, joutui 12 miljoonaa saksalaista lähtemään pakoon. Eräs heistä, tuleva journalisti ja kirjailija Marion Dönhoff, on kirjoittanut arvokkaalla ja ymmärtävällä tavalla tästä menetyksestä.
Ei ole epäilystäkään siitä, että Stalinin joukot joukkovoimallaan olisivat päässeet Helsinkiin, mutta Suomi oli hyvin vaikea pala purtavaksi. Sen tiesi Stalin. Saihan Neuvostoliitto vähitellen kompensaationa yya-sopimuksen, joka takasi kiltin ja ystävällisen naapurin ikiajaksi, edellyttäen että Neuvostoliitto olisi ikuinen konstruktio, mutta sitä se ei ollut. Sitä ei siihen aikaan kukaan arvannut.
Tähän suomalaiseen periferiaan tuotiin aikoinaan Herderin, Hegelin ja muiden inspiroimaa kansallisaatetta. Suuret imperiumit, kuten Habsburgin, olivat vielä hengissä, mutta ajatus kielen ja kansan yhteydestä levisi vähitellen koko Eurooppaan. Keskipakoisvoima sai melkein kaikki Habsburgin alaiset kapinoimaan, mutta onnistuminen vaati Saksan antautumista sodassa. Tämäkin asia auttoi perifeeristä Suomea.
Sota sai alkunsa Balkanilta. Gavrilo Princip oli serbialainen nationalisti. Runebergin ensimmäinen teos oli suppea valikoima serbialaisia kansanlauluja.
Nuorena en paljon välittänyt historiasta – muuta kuin itse koetun muodossa – talvisodan pommitukset, täyteen ahdetut junat, sisarusten kotilomat, eläminen kortilla ja lopulta Helsingin pommitukset vuonna 1944. En tiennyt, mikä yhteys tällä oli itsenäisyyteen ja kaukaiseen runebergiläiseen menneisyyteen.
Vasta vähitellen opin ymmärtämään, millä tavalla maantieteellinen sijainti ja hyvä onni olivat taanneet meille vapauden ja itsenäisyyden. Sisällissota oli suuremman Venäjän sisällissodan sivunäyttämö. Talvisota oli osa maailmansodan prologia. Suuri draama kehittyi muualla Euroopassa. Paasikivi ja Mannerheim ymmärsivät tämän.
Uteliaisuus sai minut vähitellen lukemaan kansainvälisiä historiateoksia maailmansodista ja 1800-luvusta. Useimmissa niistä mainitaan Suomi ohimennen, joskus maininta on virheellinen, kuten joissakin jutuissa esiintyvä väite, että Suomi oli Neuvostoliiton valloittama tai myöhemmin eräiden nykyruotsalaisten lehtimiesten tarinat Suomesta sotarikollisena. Venäjän historiankirjoituksessa ei talvisodasta puhuta, pelkästään 22. kesäkuuta 1941 alkaneesta suuresta isänmaallisesta sodasta.
Toisaalta: muutkin Euroopan periferiat kärsivät siitä, että historia kirjoitetaan voittajien ja keskeisten tapahtumien ehdoilla. Mitä muistamme Kreikan eversteistä ja kidutuksista tai Portugalin neilikkavallankumouksesta?
Eräs vuonna 2010 julkaistu Orlando Figesin kirja Krimin sodasta mainitsee sekin Suomen ohimennen, lähinnä siksi, että britit yrittivät houkutella ruotsalaiset mukaan, jotta Suomi saataisiin ”palautettua” ruotsalaisille. Kiinnostus ei ollut kovin suuri, kuten tiedämme. Sen sijaan tämä ”Oolannin sota” todisti venäläisille, että suomalaisten sympatiat ovat heidän puolellaan. Lojaalisuutta riitti. Halkokarin taistelussa kesäkuussa 1854 eräs Kankkonen ja eräs Donner saivat britit häpeissään perääntymään.
Kun EU-jäsenyys oli varmistunut ymmärrettiin, että olemalla mukana Euroopan ytimessä voisimme turvata etumme paremmin – ja sopivathan Euroopan isot miehet Lipponen ja Kohl hyvin yhteen kuvaan. Päätarkoitus siihen aikaan (1995) ei ollut taloudellinen, elimme jo melkein täyden integraation merkeissä. Pääasiana oli turvallisuus, oikeaan yhteisöön kuuluminen, joka joidenkin mielestä olisi varmistunut Nato-jäsenyydellä. Se ei toteutunut.
Vaatimattomuus on hyve, mutta turha vaatimattomuus pahe.
Jos tiedostamme, että joissakin asioissa olemme häntä, joka yrittää heiluttaa koiraa, olisi ehkä ollut syytä olla toimimatta yksinäisenä ratsastajana ja sekoilijana, kun euron vakaudesta ja umpikorruptoituneesta Kreikasta oli kyse. Ymmärrän hyvin, että voi olla vaikeaa tulla suoraan Kokkolan valtuustosta käsin kriisin ytimeen ja vaatia mahdottomia. Käteen jää hyvin vähän.
Ongelma piilee siinä, että maassamme on liian vähän vaikutusvaltaisia henkilöitä, jotka uskaltavat myöntää ja korostaa, mitä kaikkea Eurooppa on merkinnyt ja merkitsee meille, periferiassa asuville. Halvan populismin nimissä unohdetaan ne perusarvot, joihin Eurooppa nojaa. Se populismi näyttää nyt olevan myötätuulessa. Siksi minä tunnen henkistä pahoinvointia tästä Eurooppa-kielteisyydestä, jota osa eduskuntaa ja ikävä kyllä osa mediakenttää pönkittää.
Mikä on tämän mukanaolon hinta? Voi olla hyvin korkea. Mikä on sen vaihtoehto? Sellaista ei ole. Venäläisiä emme ole, emmekä ruotsalaisia. Olkaamme siis eurooppalaisia, ja samalla suomalaisia.
Kuvitus Outi Kainiemi