Diplomatia ei saa käpertyä, uusiutumisen vaatimus on ehdoton
Olin syksyllä maakuntamatkalla Rovaniemellä puhumassa ulkopolitiikasta. Yleisöpuheenvuorossa minulta kysyttiin arviotani Suomea uhkaavista vaaroista. ”Mikä on valtiosihteerin mielestä suurin Suomeen tällä hetkellä kohdistuva uhka?” Kysyjä ehkä odotti minun viittaavan ulkoisiin uhkiin, talouskriisiin, ympäristökatastrofiin tai ääriliikkeisiin ja terrorismiin.
Vastasin suurimman Suomeen kohdistuvan uhkan tällä hetkellä olevan suomalaiset itse. Sopeutuminen maailmantalouden ja kansainvälisen politiikan muutoksiin ei ole helppoa.
Mutta epäluuloisuus, itseensä käpertyminen, kansainvälisestä vastuusta vetäytyminen, vieraan ja ”muun näköisen” vastustaminen ovat väärä vastaus nykyhaasteisiin. Suomi on ympäröivästä maailmasta suuresti riippuvainen maa. Säilytämme asemamme osaamisella ja yhteistyöllä. Kasvanut hyvinvointimme perustuu kansainväliseen kanssakäyntiin, avoimeen kauppaan ja terveeseen itsetuntoon.
Kaikki kolme UM:n ministeriä viestittävät samaa asiaa. Erkki Tuomiojan (sd) mukaan ”ratkaisu ei ole ovien ja ikkunoiden sulkeminen maailmalle. Nykyisessä seitsemän miljardin ihmisen maailmassa eivät enää riitä kansalliset ratkaisut. On pakko suuntautua vahvaan kansainväliseen yhteistyöhön, joka on edellytys sille, että globalisaatio saadaan hallintaan.”
”Kansainvälisyyttä, avoimuutta ja suvaitsevaisuutta haastavat nyt nationalismi, sulkeutuneisuus ja vieraan pelko”, sanoo Alexander Stubb (kok).
Heidi Hautala (vihr) haluaa haastaa populismin sille ominaisten teemojen, kuten kansallismielisyyden, ulkopuolella. ”Populismia haastaessa on kysyttävä ja osoitettava, mitä hyötyä globalisaatiosta ja kansainvälistymisestä on ollut.”
Ulkoministeriön väelle lankeaakin erityisvastuuta kasvavan itsekkyyden ja käpertymisen aikakaudella. Paljon matkustaneet ja paljon nähneet ulkoministeriöläiset omaavat silmää ja ymmärrystä niille muutoksille, joita maailmassa tapahtuu. Tätä on osattava viestiä maanmiehille entistä selkeämmin.
Taloudellinen epävakaus kiristää ilmapiiriä kansojen sisällä ja vaikeuttaa valtioiden välisten ongelmien selvittämistä. Kansainvälisen luottamuksen hapertuminen ja poliittisen yhteistyön väheneminen avaa tietä kohti yhteenottoja. Varoittavia esimerkkejä löytyy maailmanhistoriasta liikaa.
Keskustelua ulkoministeriöiden roolista ja diplomatian keinoista käydään laajalti ympäri maailmaa. Perinteisen diplomatian uskottavuus ja toimintaedellytykset kyseenalaistetaan muuttuvassa maailmassa. ”Diplomats are declining in importance”, kuulee väitettävän.
Olen osallistunut useisiin aihetta pohtiviin kansainvälisiin neuvonpitoihin. Kaikissa niissä on yhteisesti todettu, että elämme kiihtyvän muutoksen aikaa, jossa perinteinen diplomatia ja ulkoministeriöt perusteellisesti haastetaan.
Kansallisvaltioiden ulkoministeriöt ovat tulleet osaksi vaativaa sopeuttamista edellyttävää kehitystä. Vanhanaikaiset toimintamuodot eivät riitä, ja uusiutumis- ja innovaatiovaatimus on ehdoton. On kyettävä vaikuttamaan ympäröivään maailmaan uusin keinoin, on omaksuttava uusia toimintatapoja.
Eri maiden kollegoiden kanssa käymissäni keskusteluissa olen nähnyt oman ulkoministeriömme etenevän oikeaan suuntaan ”tulevaisuuden ulkoministeriön” rakennustyössä. Olemme huomioineet maailman painopisteiden muutokset, tunnemme taloudellisen diplomatian vaikutukset ja siihen liittyvän asiantuntijaosaamisen vaatimukset, ymmärrämme ei-valtiollisten toimijoiden, tietotekniikan, verkottumisen, avoimuuden ja sosiaalisen median kasvavan merkityksen.
Tiivistämme yhteistyötä kansainvälisten toimijoiden kesken valtionhallinnossa, ohjaamme ulkomaantoimintojamme maailmalla yhteen Suomi-taloihin ja ymmärrämme kriisivalmiuden sekä kansalaisodotusten kasvavat paineet.