Cameronin puhe toi EU:n sudenkuopat päivänvaloon
Iso-Britannian pääministeri David Cameron avasi 23. tammikuuta 2013 pitämällään puheenvuorolla pelin, jossa Euroopan unionin jäsenvaltioiden päämiehillä on lupa esittää totutusta kaavasta poikkeavia kommentteja unionin tulevaisuudesta. Cameron ilmoitti puheessaan julkisesti sen, mitä Euroopassa jo pitkään ounasteltiin: Britannia on valmis eroamaan EU:sta, mikäli britit asian kansanäänestyksessä vahvistavat. Kansanäänestys-lupauksensa ehdoksi Cameron asetti hänen oman puolueensa vaalivoiton seuraavissa vaaleissa vuonna 2015.
Cameronin puhe oli tervetullut piristys siihen paikoilleen jämähtäneeseen keskusteluun, jossa EU-maiden johtajat toistelevat robottimaisesti samoja fraaseja siitä, kuinka unionin kehittäminen tiiviimmäksi yhteisöksi on kaikkien jäsenmaiden yhteinen päämäärä. Tähän tavoitteeseen liittyvät epäkohdat ja ongelmat on tähän asti tuotu esiin lähinnä muiden tahojen kuin hallitusvastuussa olevien poliitikkojen suulla.
Cameronin puhe sai käyttövoimansa pitkälti siitä tyytymättömyydestä, jota britit unionia kohtaan tuntevat. Kriittinen suhtautuminen Euroopan integraation lujittamiseen ei kuitenkaan rajoitu vain saarivaltioon, vaan kyse on laajemmasta ilmiöstä.
Euroopan unioni sekä sen talous- ja rahaliitto (EMU) ovat nykyään varsin erilaisia rakennelmia kuin vuosia sitten niitä perustettaessa. Kansalaisten unionia kohtaan tuntema pettymys voidaankin kytkeä tähän muutokseen, jota EU-maiden velkakriisi on entisestään kiihdyttänyt.
Alun perin eurooppalaisen integraation päätavoitteena piti olla taloudellisen toiminnan esteiden poistaminen sallimalla henkilöiden, tavaroiden, palveluiden ja pääomien vapaa liikkuvuus. Kauaksi on etäännytty tästä ideasta; Euroopan unionin lainsäädäntö kattaa vapaan liikkuvuuden sääntelyn lisäksi valtavan määrän säädösmateriaalia, joka kohdistuu elämän eri alueille. Ja suuntana ei näytä olevan ainakaan vähentää sääntelykohteiden määrää.
EU-maiden kansalaisten on vaikea hyväksyä sitä, että Brysselistä puututaan yhä enemmän asioihin, joista päättäminen on vakiintuneesti kuulunut viime kädessä kansallisvaltioille. Suomalaiset eivät tee poikkeusta tässä suhteessa. On ymmärrettävää, että esimerkiksi Suomelle tärkeiden Itämeren merikuljetusten vaikeutuminen EU:n rikkidirektiivin myötä herättää tunteita samoin kuin miljardin arvoisen telakkaurakan kariutuminen EU:n valtiontukisäännöksiin. Monet pyörittävät päätään myös säännöllisesti toistuville Suomen ja EU:n välisille neuvotteluille siitä, kuinka paljon Suomi saa tukea omaa maatalouttaan.
Myös unionin talous- ja rahaliitto on poikennut rajusti alkuperäiseltä kurssiltaan. Erääksi EMU:n johtavista periaatteista määritettiin aikanaan ’no bail out’ -periaate eli jokaisen jäsenvaltion on tultava omillaan toimeen ilman muiden apua. Tämän määräyksen mukaan valtion on pidettävä velkaantumisensa sellaisissa rajoissa, että se pystyy veloistaan myös itse selviytymään. Tukilainojen myöntämisen ja kriisirahastojen pystyttämisen keskellä tämä periaate kuulostaa lähinnä vitsiltä, vaikka se on edelleen EU:n perussopimukseen kirjattua voimassa olevaa oikeutta.
Tukipakettien lisäksi lääkkeenä velkakriisin hoitamiseen on unionissa pyritty käyttämään massiivisia lainsäädäntötoimia. Tälle säädöstehtailulle ei tunnu loppua näkyvän. Päinvastoin, viime vuoden lopulla komissio löi pöytään suunnitelmansa entistä syvemmän ja liittovaltiomaisemman talous- ja rahaliiton aikaansaamiseksi. Komissio ei ujostele, vaan ilmoittaa mahtipontisesti tavoitteena olevan etenemisen kohti ”täysimääräistä pankki-, talous-, finanssi- ja poliittista unionia”.
EU:n toimielinten lähes sokea pyrkimys ratkaista kriisiä uudella sääntelyllä on hämmentävää, varsinkin kun tiedetään, etteivät sinänsä asianmukaiset valvontanormit ole tähänkään mennessä auttaneet, jos jäsenvaltioilta on puuttunut poliittista tahtoa asioiden toteuttamiseen. Lisäksi unioni antaa ristiriitaisia signaaleja, kun se tiukentaa talouden valvontanormeja, mutta samanaikaisesti kasaa Euroopan vakausmekanismiin satojen miljardien eurojen arvoista pääomaa.
Viesti on erikoinen: taloudenpitoa valvotaan entistä tiukemmin, mutta jos joku tästä huolimatta ylivelkaantuu, ei hätää, sillä asia hoidetaan tällöin siististi pois päiväjärjestyksestä muilta jäseniltä kootuilla varoilla.
Uusia EU-määräyksiä ja vakausmekanismin tukimiljardeja kipeämmin tarvitaan jäsenvaltioissa poliittista vastuunottoa ja yleisen asenneilmapiirin muutosta. Ilman näitä elementtejä kriisimaiden talouksien tasapainottaminen on mahdotonta. Lisäksi velkakriisin hoito uudella lainarahoituksella ei tuo asiaan lopullista ratkaisua riippumatta siitä, tuleeko uusi velkaraha vakausmekanismista vai suoraan jäsenvaltioilta.
Talouskriisin ohella polttava kysymys unionissa koskee instituutioiden keskinäissuhdetta. Pääministeri Cameron osui aivan oikeaan ottaessaan esille kansallisten parlamenttien aseman vahvistamisen tai pikemminkin niille kuuluvien toimivaltuuksien palauttamisen. Euroopan parlamentin valtaa on EU:ssa jatkuvasti lisätty kansallisten parlamenttien kustannuksella. Talous- ja rahaliiton tiivistämistä koskevassa komission tuoreessa tiedonannossa Euroopan parlamentin asemaa esitetään entisestään vahvistettavaksi.
On kuitenkin muistettava, että Europarlamentin jäsenet eivät ole oikeudellisesti eivätkä poliittisestikaan kytköksissä jäsenvaltioidensa kansanedustuslaitoksiin. Suomen näkökulmasta Europarlamentin päätöksiltä puuttuu eduskuntamme antama valtuutus käytännössä kokonaan. Euroopan parlamentissa tehdyillä päätöksillä voidaankin katsoa olevan Suomen kansan antama valtakirja korkeintaan niiden 13 europarlamentaarikon osalta, jotka suomalaiset ovat Europarlamenttiin äänestäneet, ja jotka pyrkivät saamaan äänensä kuuluviin 754 parlamentaarikon joukossa.
Lisääntynyt EU-maiden kansalaisten tuntema vierastaminen ja vastenmielisyys unionia kohtaan on siis asia, jolle löytyy syynsä. Johtavilla poliitikoilla tuskin on varaa jättää jatkossa unioniin kohdistuva kritiikki huomiotta tai kuluneilla tokaisuilla kuitatuksi. ”EU:sta on hyötyä meille kaikille” ja ”jos EU:ta ei olisi, se pitäisi keksiä” ovat sloganeita, joita yhä harvempi äänestäjistä on enää valmis maansa hallituksen ministereiltä ostamaan, kun poliittiset ja taloudelliset ongelmat tässä valtioliitossa nousevat entistä enemmän pinnalle.
Mikäli historiaan kurkistetaan, näyttäytyy koko ajatus Euroopan kansojen tiiviistä liitosta vähintäänkin optimistisena. Tarkasteltaessa matkaa Rooman imperiumista Kalmarin unionin kautta Neuvostoliittoon voidaan nähdä, että eri kansakunnista koostuneet rakennelmat ovat säännönmukaisesti hajonneet kulttuurisiin eroihin ja kansallisten intressien yhteensopimattomuuteen. Historian valossa Brysselistä esitetyt mahtipontiset lausahdukset EU:n ja EMU:n pysyvyydestä kuulostavatkin varsin epärealistisilta.
Kaiken kaikkiaan elämme mielenkiintoisia aikoja koko Euroopan unionin nykyisenkaltaista olemassaoloa silmällä pitäen. Nähtäväksi jää, kuinka moni unionin jäsenmaa seuraa Britannian esimerkkiä ja ottaa esille jäsenyyttä koskevan kansanäänestyksen mahdollisuuden. EU:ssa sekä sen talous- ja rahaliitossa tapahtuneiden myllerrysten vuoksi jäsenyysäänestyksiä on realistista odottaa toteutuvaksi useissakin valtioissa.