Auto on pelastanut Suomen syrjäseudut
Kuvitus Outi Kainiemi.
Auto, tuo neljällä jalalla liikkuva kulkuneuvo on monen epäsuosiossa, se kuluttaa bensiiniä ja öljyä. Autoilun ylistäminen on poliittisesti epäkorrektia, mutta epäkorrektiuteen olen syyllistynyt monta kertaa aikaisemminkin, joskus ikävin seuraamuksin.
Eräs porvarillisen lehden toimittaja nimitti minua aikoinaan neuvostovastaiseksi, tarkoittaen nyttemmin mullattua Neuvostoliittoa. Elettiin suomettumisen aikaa, jota Jukka Tarkka on tuoreessa kirjassaan Karhun kainalossa ansiokkaasti selostanut.
Auto pelasti Suomen syrjäseudut. Vielä 60 vuotta sitten syrjäseuduilla naitiin ja mentiin naimisiin lähiseutujen asukkaiden kanssa, ilmiö joka joissakin äärimmäistapauksissa (eristetty saaristokunta) johti biologisiin lieveilmiöihin, etenkin jos tätä sukunaimista oli harrastettu kauan. Kirkko oli aikoinaan tuonut lohtua eristykseen.
Vähitellen maaltapaosta kehittyi maastapako. Ruotsi tyhjensi kyliä. Ruotsissa ostettiin auto ja tehtiin töitä.
Mitä tapahtuisi, jos autot katoaisivat Suomen syrjäseuduilta? Kaikki henkilöt ja perheet, jotka asuvat yli kymmenen kilometriä päätieltä (jolla mahdollisesti kulkee joku bussi vuorokaudessa) joutuvat muuttamaan pois – jolleivät tyydy polkupyörään.
Ennen oli muitakin vaihtoehtoja. Osan lapsuuttani vietin Hyvinkään kauppalan liepeillä, meillä oli hevosia, reet ja kärryt. Niiden avulla pääsi rautatieasemalle. Harvoilla oli tällaisia etuoikeuksia.
Nykysuomalainen nuori ei kernaasti halua kuulla menneen ajan koettelemuksista, kun koululainen pahimmassa tapauksessa ylitti vesistön soutamalla tai hiihtämällä ja sitten jatkoi matkaansa kävellen, juosten tai hiihtäen vielä kymmenkunta kilometriä. En liioittele, tunnen esimerkkejä. Kaupunkilaisena kävelin koululle. Ainoat esteet tällä tiellä olivat koirankakka tai joskus venäläisten pommitukset.
Autoilun läpimurto Suomessa on myöskin saanut pahaa aikaan. Keskusta muidenkin kannattamana on tarmokkaasti ajanut ideologiaa, jonka perusteella jokaiselle suomalaiselle taataan oikeus asua missä tahansa laajalla maaseudulla piittaamatta tällaisen asumistavan välillisistä kustannuksista.
On suunniteltu ja tehty haja-asutettua Suomea. Sitä esiintyy jopa etelän ruuhka-Suomessa, se on ollut luomassa yksityisautosta sataprosenttisesti riippuvaisia yhdyskuntia eri puolilla Suomea. Tämä virheajattelu on kulkenut tiensä päähän.
Jos kaiken on kaikkialla oltava saatavilla samaan hintaan, se tappaa kansantalouden. Joidenkin kuvittelema autoilun vähentäminen on mahdollista vain rakentamalla tiiviitä yhdyskuntia. Asukastiheys Helsingissä on hämmästyttävän alhainen.
Autoiluun liittyy ihmeellisiä ja omituisia paradokseja.
Olen ajanut autoa tai ollut ajettavana Shanghaissa, Moskovassa, Pariisissa, Rio de Janeirossa ja Los Angelesissa. Näissä kaupungeissa toteutuu autoilukehityksen kauhu-uni johtuen lyhytnäköisestä liikennepolitiikasta, julkisten kulkuneuvojen osittaisesta puuttumisesta ja sellaisesta kapitalistisesta mentaliteetista, joka kytkeytyy uusliberalismiin sekä kuviteltuun täydelliseen yksilönvapauteen.
Tämän kehityksen loppupää on hapenpuute ja kuristuminen. Autosta on tullut vankikoppi.
Voidaanko autoa syyttää tästä? Sehän on moraalisesti yhtä neutraali kuin ampuma-ase. Yhdysvaltojen asemafia käyttää tätä argumenttia: Aseet eivät tapa. Ihmiset tappavat. Muuntaen näin: Autot eivät tapa. Ihmiset tappavat.
Se ei kovin paljon uhreja lohduta, jos lasketaan yhteen liikennekuolemat koko maailmassa. Niiden kokonaismäärästä, yli miljoonasta tapetusta vuodessa, puhutaan harvoin, koska sitä pidetään osana autoilun kovaa hintaa.
Autoja valmistavat maat ja tehdaspaikkakunnat muodostavat mahtavan painostusryhmän, joka huutaa kovaa, jos menekkiä uhkaa taantuma. Siirtyminen puhtaampaan tekniikkaan kestää kauan.
Yksityisauto vapautti monia tässä harvaanasutussa maassa. Ihmisten kanssakäyminen ei nyt eikä koskaan tulevaisuudessa voi perustua pelkästään sosiaalisiin medioihin (valtion velvollisuutena olisi pitänyt rakentaa tietoverkottunut Suomi) vaan fyysiseen kanssakäymiseen, jonka auto on mahdollistanut. Kännykkä ei auta eikä nettiyhteys.
Helsinki on kaupunki, jossa elän. Käytän raitiovaunuja, takseja ja omaa autoa. En ole koskaan Suomessa kokenut ruuhkaa, jotka kestäisi yli 40 minuuttia. Nekin ovat harvinaisia. Los Angelesissa normaali ruuhka on kaksi tuntia, Moskovassa kolme.
Suomessa ei ruuhkia synny. Tästä huolimatta halutaan sakottaa autoilijoita ruuhkamaksujen avulla vielä enemmän kuin nyt.
Olen jo nyt muiden autoilijoiden kanssa avustamassa valtiota useilla miljardeilla
auto- ja polttoaineverojen muodossa. Tähän vastaa valtion virkamies, että tienpito on kallista. Hän tietää, että rekat tuhoavat maanteitä, eivät henkilöautot. Tavarakuljetuksia on mahdotonta kokonaan siirtää raiteille.
Aisoissa pidetty auto ei ole vihollinen, vaan ystävä.
Se vie minut vaivattomasti kalaan tai ryyppyreissulle. Se on 14 vuotta vanha, siis epäkorrektin vanha. Merkkikorjaamo tarjoutui hoitamaan sen peltivaurioita hintaan 7 000 euroa. Maaseudulla sain samat työt tehtyä 700 eurolla.
Kiitän autoani siitä, että se on olemassa. Kun nykyinen autoni on tullut höperöksi ostan ruumisauton. Se on kuulemma verovapaa