Anu Kantola: Tappiomieliala pois politiikasta!
Aina silloin tällöin ikäpyramidit ottavat ratkaisevan roolin yhteiskunnissa. Nyt niin käy sekä arabimaissa että läntisissä teollisuusmaissa.
Arabimaita heiluttaa lapsikuolleisuuden nopea lasku, joka on tuottanut suuret ikäluokat. Kun lasten kuolleisuus vähenee, syntyy vähän aikaa suurperheitä ja suuria ikäluokkia, mutta sitten syntyvyys laskee nopeasti. Egyptissä naiset synnyttivät vielä joku vuosikymmen sitten 6,5 lasta, nyt enää 2,8 lasta. Iranissa vastaavat luvut ovat 7,0 ja 1,8.
Arabikadun liikehdintä onkin hyvin samanlaista kuin länsimaissa 1960-luvun lopulla. Liikkeellä eivät ole niinkään puolueet vaan sukupolvi, jonka maailmankuva ja arvot ovat yksilöllisempiä ja modernimpia kuin valtaa vanhasta muistista pitävällä sukupolvella.
Tähän asti vallankumouksen mallia on antanut Iranin vuoden 1979 vallankumous, joka päättyi huonosti papiston hallitsemaan teokratiaan. Siksi arabimaat ja niiden suuret ikäluokat ovat nyt demokratian vaa’ankielenä. Jos tavallisten ihmisten rauhanomainen marssi kaduille johtaa edes kohtuullisesti toimivaan demokratiaan, se luo mallin myös aasialaisille vallankumouksille.
Vallankumoukseen ei tarvita välttämättä aseita ja organisoitunutta vastarintaliikettä, vaan vapaudesta ja kulutuksesta kiinnostuneen keskiluokan joka marssii hiphopin tahdissa.
Länsimaissa yhteiskuntien tulevaisuuden yksi avainkohta ovat suuret ikäluokat, jotka ovat olleet yhteiskunnan avainpaikoilla 1970-luvulta lähtien. Nyt he ovat vetäytymässä työelämästä, mutta heidän poliittinen painoarvonsa kestää vielä pitkään. Äänestäjäkunta painottuu yli kuusikymppisiin, ja näillä veteraaneilla on paljon vapaata aikaa, he ovat tottuneita vallankäyttäjiä ja heillä on kokouskestävyyttä ja manööverikykyä.
Vanhat ovat tunnetusti nuoria viisaampia – mutta eivät aina. Saksalainen kulttuurihistorioitsija Norbert Elias kuvasi aikanaan Saksaa sukupolvien dynamiikan kautta. Hänen keskeinen ajatuksensa oli, että vanhat ikäluokat voivat tukkia nuorempien etenemistiet ja yhteiskunnan dynamiikka hidastuu.
Vanhemmilla sukupolvilla on suuri houkutus takertua omaan aikaansa ja aikaansaannoksiinsa. Sen vastapainona tulevaisuus näyttää synkältä ja toivottomalta. Tätä tappiomielialaa on alkanut näkyä suomalaisessakin politiikassa.
Vaalien alla arvovaltaisten ja kokeneiden yritysjohtajien käsissä oleva Eva on käynyt kampanjaa, jossa teollisuus uhkailee lähtevänsä maasta. Kun kuuntelee yritysjohtajien kannanottoja, niin nykymenossa ei oikein mikään miellytä. Politiikka on aina väärää ja Suomi roikkuu kuilun reunalla.
Toisaalta myös demarit ovat jääneet menneen sukupolven vangiksi eivätkä ole kyenneet uudistamaan ohjelmaansa uskottavasti. Puolueen jäsenkunnan keski-ikä lienee päälle 60 vuotta. Hintaa maksetaan nyt perussuomalaisten nousuna. He ovat pitkästä aikaa ensimmäinen puolue, joka puhuu selvästi hyvinvointivaltion palvelujen ja yhteisvastuun puolesta.
On totta, että raskas teollinen yhteiskunta on menossa mailleen. Mutta ei pidä erehtyä luulemaan, että se olisi maailmanhistorian päätepysäkki. Jos suomalaisilla ei ole eväitä pärjätä uudessa maailmassa, niin kenellä sitten.
Yhteiskunnassa toivo on tärkeä moottori. Toivottomuuteen on varaa niillä, joilla ei ole mitään hätää: omat asemat turvattuna, omaisuus ja eläke kerättynä. Mutta niillä, joilla ei ole saavutettuja etuja turvanaan, ei ole varaa toivottomuuteen. Sen näkee hyvin arabimaissa.
Ehkä Suomessakin pitäisi miettiä, miten antaa vuoro seuraavalle sukupolvelle eikä manata vedenpaisumusta, joka seppelöisi oman elämän. Tai kuinka innostaa ja saada ihmiset tuntemaan yhteenkuuluvuutta ja omavoimaisuutta sen sijaan, että yhteiset asiat peittyvät poliittis-byrokraattiseen munkkilatinaan.
Kirjoittaja on viestinnän tutkija.