Saksassa puhutaan saksaa ja piste

Opiskelin koulussa viisi vuotta saksaa. Berliniin muutettuani olen saanut todeta, että se kannatti.

Suomalainen koulusaksani on riittävä perusta sille, että pärjään töissä ja arjessa jotenkuten. Töitä on kuitenkin tehtävä, varsinkin siinä, mitä tulee puhutun kielen ymmärtämiseen.

Vaikka luen Frankfurter Allgemeine Zeitungia ja seuraan Bundestagin debatteja, en välttämättä heti ymmärrä, jos postitoimiston huonotuulinen virkailija kysyy, miksi pyydän häntä tulostamaan, kun voisin käydä tekemässä sen itsepalvelussa. (Berliinin palvelutaso on omalaisensa.)

Perheeni rakkain harrastus on ratsastaminen, ja käymme säännöllisesti tallilla Berliinin eteläpuolella. Siellä saa toden teolla harjoittaa suullista saksaa.

Tallirengit ovat paikallisia ja puhuvat niin paksua murretta, että en alussa tajunnut melkein mitään. Kieli oli tuttu, mutta en saanut siitä selvää, koska joka toisesta sanasta puuttuu se osa, joka tekee sanasta tunnistettavan.

Nyt ymmärrän koko ajan enemmän, vaikka epäilys, että pian putoan taas kärryiltä, on yhä läsnä.

Saksan kielessä on paljon enemmän paikallismurteita kuin esimerkiksi venäjässä.

Saksalaisia ei myöskään hävetä puhua omaa murrettaan, minkä huomaa esimerkiksi tv-väittelyissä. Se on sympaattista, rikastuttavaa ja tietysti ulkomaalaiselle hankalaa.

Tallilla auttaa, ettei koko ajan tarvitse varoa, että toinen vaihtaa kohta englantiin. Kuten melkein kaikkialla Saksassa, puhuttu kieli on saksa, piste.

Suomalainen tapa on vaihtaa englantiin heti, jos toinen ei puhu kieltä täydellisesti. Saksassa siihen törmää vain Berliinin kantakaupungissa.

Vieraan kielen puhumisessa paljon on kiinni psykologiasta. Jos tietää, että vaihtoehtoa ei ole, uskaltaa myös käyttää kaiken minkä osaa. Sillä lailla kielitaito koko ajan karttuu.

Jos sen sijaan tietää, että kohta toinen kuitenkin vaihtaa englantiin, on paljon vaikeampaa tsempata itsensä puhumaan.

Koska suomalaiset sortuvat tähän syntiin jatkuvasti, ulkomaalainen voi asua Helsingissä vuosikausia ilman, että oppii suomea tai ruotsia.

Pohjoismaissa vallitsee ylipäänsä liikuttava usko siihen, että englanti avaa ovet kaikkialla.

Saksan vaalien yhteydessä kävin Marzahnissa Berliinin itäosassa haastattelemassa paikallisia vaali­tuloksesta. Juttukeikkaan kuului myös pieni videopätkä.

Oli hektinen päivä, minun piti ehtiä kirjoittaa sekä reportaasi että analyysi ennen iltapäivää.

Siksi kysyin Dagens Nyheterin toimitukselta, voisiko joku Tukholmassa kääntää lyhyet videohaastattelut tekstitystä varten, jotta minä ehtisin saada muut hommat tehtyä.

”Voisitko haastatella englanniksi, niin kääntäminen olisi meille helpompaa?” kysyi deski.

Jouduin selittämään, että englanti ei toimi köyhässä Marzahnissa, jossa asuu paljon entisen Itä-Saksan kansalaisia.

Eikä kyse ollut vain siitä. Saksassa ei ylipäätään ole kovin helppoa tehdä haastatteluja kadulla, koska ihmiset vaalivat visusti yksityisyyttään eivätkä usein halua sanoa edes nimeään tai tulla valokuvatuiksi.

Jos lisäksi vielä vaatii, että haastattelussa pitäisi puhu vierasta kieltä, voi unohtaa koko homman – tai tehdä haastattelunsa Berliinin keskustassa.

Suomessa on nykyään sellainen käsitys, että kieltenopetuksemme on liian teoreettista.

Suulliseen osaamiseen voisikin varmasti panostaa enemmän. Totuus kuitenkin on, että kieltä ei voi oppia kunnolla, jos ei osaa kielioppia. Koulussa voi opetella kielen säännöt. Koko kielen rekisterin taas voi omaksua vain olemalla paikan päällä ja käyttämällä kieltä.

Ajattelin tätä, kun suomenruotsalainen KAJ voitti maaliskuussa Ruotsin Melodifestivalen-laulukilpailun laulamalla Vöyrin murteella, jota suurin osa ruotsalaisista ei ymmärrä.

Pojat voittivat siitä huolimatta, ja nyt Bara bada bastu on jättihitti sekä Suomessa että Ruotsissa.

En ole Vöyriltä, mutta koska osaan toisen, Paraisilla puhuttavan suomenruotsalaisen murteen, ymmärrän myös KAJ’n laulut. Murteet ovat sukua toisilleen.

KAJ todistaa, että minkään kielen tai murteen osaaminen voi koskaan olla turha.

Ne ovat kulttuuria, ja toisen kulttuurin ymmärtämiseksi pitää nähdä vaivaa.

Onneksi se kannattaa aina.