Osittain avoin ja kansainvälinen

Kun pelasin 1980- ja 1990-luvuilla jalkapalloa kaksikielisessä Pargas IF:ssä, meillä oli valmentaja, joka ei puhunut ruotsia.

Valmentaja puhui suomea, me tytöt ruotsia, kaikki sujui.

Myös isäni työpaikka kaivoksessa oli kaksikielinen. Kun ilmoittauduin kaivoksen portilla, puhuin ruotsia. Vahti soitti toimistoon ja sanoi suomeksi ”Täällä on Lennun likka”.

Isäni, syntynyt ruotsinkielisessä maatilaperheessä vuonna 1939, oli oppinut suomen jo lapsena. Se tuli työn sivussa, sillä pelloilla työskenteli sekä suomen- että ruotsinkielisiä.

Pari viikkoa sitten Helsingin Sanomat teki Paraisilta reportaasin.

Siinä kerrottiin, että paikkakunnalla oli vasta nyt alettu puhua suomea – kuulemma aiemmin juuri kukaan ”ei halunnut”.

Jutun päähaastateltava oli muuttanut Paraisille ­muualta. Hän oli sitä mieltä, että vahva ruotsin kielen asema voi jarruttaa kunnan elinvoimaa.

Tällä logiikalla koko ruotsinkielisen rannikkoalueen kuitenkin pitäisi olla jo konkurssissa.

Reportaasi ei herättänyt suurta huomio­ta, todennäköisesti siksi, että se vahvisti tavallista ennakkoluuloa, jonka mukaan ruotsinkieliset ovat sulkeutuneita ja liikkuvat vain omissa piireissään.

Kun itse tietää, mikä on ollut asian laita, on hämillään.

Monet suomenkieliset toimittajat eivät nykyään enää yksinkertaisesti tunne Suomen ruotsinkielisten seutujen historiaa.

Samaan aikaan Suomessa vallitsee käsitys, että olemme avoin, kansainvälinen yhteiskunta. Osittain se pitää paikkansa.

Tietoisuus rasismista ja seksuaalisista vähemmistöistä on nykyään aivan eri tasolla kuin minun lapsuudessani.

Samalla asenteet omia vähemmistöjä kohtaan kuitenkin muuttuvat kovemmiksi, minkä kokevat sekä saamelaiset että suomenruotsalaiset.

Kun eduskunta vuonna 2022 keskusteli uudesta saamelaiskäräjäislaista, kävi ilmi, että keskustan kansanedustaja Mikko Kärnä oli useamman vuoden aikana lietsonut vihaa saamelaisia kohtaan Lapinleuku-blogillaan.

Kärnän mukaan kolttasaamelaisia ei voi pitää alkuperäiskansana, koska he muuttivat tänne sodan jälkeen. (Kolttasaamelaiset evakuoitiin, kun Venäjä miehitti heidän kotiseutunsa Petsamossa.)

Eduskunnan täysistunnossa Kärnä uhkasi sisällissodalla ja sillä, että ”kämpät palavat” jos uusi laki menee läpi. Saamelaisia syytettiin rasismista, koska he halusivat itse päättää, kuka voi kutsua itseään saamelaiseksi.

Viha ja ennakkoluulot sekä saamelaisia että suomenruotsalaisia kohtaan juontavat usein juurensa siitä, että ryhmät ovat pitkään asuneet tietyillä alueilla, joita nyt pidetään arvokkaina.

Sekä Turun saaristo että Lappi ovat suosittuja mökki- ja matkailualueita. Näillä alueilla puhutaan ruotsia ja saamea – on puhuttu satoja vuosia.

Jotkut alueelle muuttaneet ovat vilpittömästi sitä mieltä, että koska he ovat muuttaneet sinne, alueen kielenkin pitää muuttua. Kun näin ei tapahdu, vika on paikallisissa, jotka ovat ”omineet” alueen.

Se, että nämä mielipiteet otetaan lähtökohdaksi isojen mediatalojen reportaaseissa, kertoo jotain Suomen nykyisestä ilmapiiristä.

Olen kiitollinen siitä, että jalkapallovalmentajani puhui meille suomea. Hänen ansiotaan opin koko jalkapalloterminologian suomeksi. Huudan tuomarille yhä suomen kielellä, kun nykyisin katson jalkapalloa kotisohvalla.

Ei lapsena tullut mieleenkään ihmetellä, miksi valmentaja puhui meille suomea vaikka enemmistön kieli Paraisilla oli ruotsi. Sitäkään en osannut kuvitella, että joku voisi pitää äidinkieltäni riesana taloudelle.

Suomessa keskustellaan nykyään paljon siitä, miten pystyisimme ottamaan vähemmistöjä paremmin huomioon. Esimerkiksi Yle järjestää monimuotoisuuskolutusta työntekijöilleen, jotka saavat oppia DEI-filosofiasta (diversity, equity, inclusivity). Konsepti on amerikkalainen ja amerikkalaiseen kulttuuriin suunniteltu.

Suomessa meillä on omat realiteetit. Ei kuitenkaan vaikuta siltä, että niistä järjestetään koulutuksia.

Tavallinen yleissivistävä kurssi Suomen historiasta riittäisi jo pitkälle.