Mufindin orpokodissa juhlitaan vellimuki kädessä
Kylässä asuu 50 lasta, joista monen vanhemmat on vienyt aids.
Jemsi kiipeää hiukan vaivalloisesti matalalle puutuolille ja nostaa vihreä muovimukin huulilleen.
Kyttyräselkäinen poika on pelkkää hymyä ensimmäisen kulauksen jälkeen.
Mukissa on harmaata velliä, ugia, johon on sekoitettu maissia, hirssiä, riisiä, maapähkinöitä ja sokeria. Se on makeaa, ja siinä on paljon proteiinia.
Ja täällä sitä saa juoda niin monta mukia kuin haluaa. Ei tarvitse ahtaa itseään heti täyteen.
- Emily (kasvot kameraan päin) leikkii rummulla Mufindin lastenkylässä.
Jemsi, 5, tarjoaa muovimukiaan kohteliaasti myös minulle.
Jemsi on yksi Mufindin lastenkylän 50 orpolapsesta, joita on löydetty ympäröivistä kylistä.
Eteläisessä Tansaniassa kahden kilometrin korkeudessa on vehmasta, vihreää ja viileää. Laakson toisella puolella pilvet pyyhkivät mäntymetsien peittämien rinteiden ja teeviljelmien yli.
Laakson tällä puolen rinteessä seisoo siellä täällä kellertäväksi rapattuja matalia tiilitaloja. Viisi niistä on koteja eri-ikäisille lapsille. Jokaisella talolla on oma äiti, joka asuu lasten kanssa.
Mäntymetsät ja teeviljelmät ovat olleet alueen siunaus – ja kirous. Ne ovat tuoneet sekä vaurauden että taudin. Mitä enemmän rekkaliikennettä, sitä enemmän aidsia – kuten kaikkialla Afrikassa.
Täällä hiv-positiivisia on enemmän kuin tiettävästi missään muualla Tansaniassa. Muutaman vuoden takaisessa tutkimuksessa aikuisväestöstä 35 prosentilla oli tauti.
Vaikka nyt hallitus jakaa aids-lääkkeitä ilmaiseksi, se ei pelasta kaikkia.
Lapsille taudin hinta on kova. Lastenkylän 50 lapsesta 10 on hiv-positiivisia.
Raajarikkoinen Jemsi ja hänen apaattinen siskonsa tuotiin orpokotiin, kun äiti kuoli aidsiin ja isä joutui vankilaan.
Pojan selkä murtui perheen tragedioiden yhteydessä. Äiti oli tunkeutunut sisään pienen pienestä ikkunasta etsiessään miestään toisen naisen sängystä. Jemsi oli sidottuna äitinsä selkään. Lapsen selkä murskaantui ikkunankarmeihin.
Mutta hänen älynsä on kirkas ja terävä. Sen näkee katseesta ja tavasta jolla hän ottaa kontaktia.
Kahden ugi-mukillisen jälkeen Jemsi kiikuttaa kuppinsa pesuun ja nostaa hyllyltä korillisen punaiseksi maalattuja eri mittaisia palikoita alas.
Kun elämän alku on ollut heikko ja kaikissa taidoissa on paljon kuromista kiinni, ovat Montessori-päiväkodin ideat osoittautuneet poikkeuksellisen toimiviksi.
Vauvalan ilma haisee lievästi pissalle.
Lelut on nostettu pöytien päälle lakaisemista varten. Märät kangasvaipat ja muovisuojat on laitettu likoamaan pihalle sankoon. Pesuvesi kiehuu jo avotulella.
Keittiössä on toinen tuli. Siellä porisevat maissipuuro ugali ja linssit, päivän pääateria.
Vuoden vanhoilla Emilyllä ja Kevinillä on ratkiriemukasta. He yrittävät työntää pieniä muovinappuloita toistensa neniin. Kun se ei onnistu, he hiljentyvät asettelemaan niistä vuoron perään pään päälle kikkarahiuksiinsa.
Hetken päästä nurin kaadetusta lelukorista tulee rumpu ja kumpaakin lasta naurattaa, kun istahdan alas betonilattialle ja alan laulaa suomeksi Pienet sammakot -laulua.
Vauvalassa on kymmenen lasta, ja vaikka hoitajat ovat erinomaisia, sekä Emily että Kevin kiipeävät heti syliini. Kun tulee tilaisuus saada läheisyyttä, on siihen tartuttava.
En ehdi kuin pupujussikat -kohtaan, kun Kevin on jo unessa.
Myös Loveness on jo yli vuoden vanha, mutta raisiolaisen Heli Varpen olalla kiikkuva lapsi näyttää vain muutaman kuukauden ikäiseltä. Tyttö jokeltelee, mutta sanoja ei tule.
Lovenessin aidsia sairastanut nuori äiti kuoli pian vauvan syntymän jälkeen. Äiti oli töissä teefarmilla.
Lovenessin suku ei pystynyt huolehtimaan vauvasta. Mufindin orpokodista tuli Lovenssille koti, ainakin toistaiseksi.
Mutta vauva ei ole halunnut kasvaa eikä kehittyä kuten ikäisensä. Paino ei nouse, motoriikka ei kehity.
Eilinen aids-testi toi kuitenkin helpotuksen: vauvalla ei ole aidsia. Aneeminen ja aliravittu hän edelleenkin on.
Heli Varpen ja Lovenessin tiet kohtasivat vain muutama viikko sitten. Viime kevään ylioppilas tuli lokakuussa Tansaniaan viettämään välivuottaan. Oltuaan ensin vapaaehtoistyössä yhdessä orpokodissa kolme kuukautta Heli Varpe siirtyi tänne Mufindiin.
Helmikuun ajan Loveness on Helin tehohoidossa. Syliä, jumppaa, hierontaa – kaikkea mikä stimuloi vauvan kehitystä niin fyysisesti kuin psyykkisesti.
Muutos näkyy jo. Ennen niin totinen tyttö jokeltelee hymyillen, ja vain pari päivää sitten hän kääntyi ensimmäisen kerran vatsalta selälleen ja takaisin.
”Vaikka välillä tuntuu surulliselta ajatella, että nämä lapset ovat orpoja, nautin tästä työstä aivan valtavasti”, Heli Varpe sanoo.
”Ainakin minä voin itse antaa heille jotain.”
Samoin ajattelevat muut vapaaehtoiset, jotka ovat tulleet tänne kuka pitemmäksi, kuka lyhyemmäksi aikaa antamaan osaamisensa lastenkylän vahvistamiseksi.
Erityinen pula on kokeneista lääkäreistä ja englanninopettajista.
Lastenkylä elää ympäröivien kylien pulssissa. Kun äiti kuolee, isää ei yleensä enää ole. Hän on joko kuollut tai lähtenyt naapurikylään, jossa toinen vaimo jo odottaa. Ja seuraava aids-tartunta.
Ensin punnitaan tarkoin, voiko joku sukulaisista ottaa edesmenneen äidin lapset hoidettavikseen. Usein se onnistuu. Afrikkalaisessa suvussa orpo on outo käsite.
Toisinaan koko suvun tilanne on aidsin takia niin heikko, että osa lapsista otetaan lastenkylään sijoitukseen ja vahvistumaan kunnes perhe saa elämänsä järjestykseen.
Tavoite on, että lapset palaavat kuntouduttuaan takaisin perheensä tai sukunsa luo. Täältä ei kuljeteta lapsia eurooppalaisiin perheisiin adoptoitavaksi. Oma kyläyhteisö ja sen vahvistaminen on kaiken toiminnan ydin.
Esimerkiksi Lovenessin suku on luvannut ottaa tytön takaisin, kunhan tämä vahvistuu ja suku saa elämänsä jaloilleen. Myös Emilyn täti on luvannut ottaa siskontyttären luokseen.
Viime kesänä lastenkylän yli 80 lapsesta 30 pääsi palaamaan omaan kotiinsa. Heidän tilannettaan myös seurataan jälkeenpäin.
Mufindin lastenkylän takana on kaksi pariskuntaa: Tansaniassa vuosikymmenet eläneet britit Geoff ja Vicky Fox sekä Jenny Peck ja Geoff Knight, nuori amerikkalais-kanadalainen pariskunta. He ovat lastenkylän sielu.
Foxit ovat vuosien varrella hankkineet alueelta runsaasti maita ja viljelleet niillä menestyksekkäästi.
Eräänä päivänä seitsemän vuotta sitten Geoff Foxin puheille tuli 14-vuotias poika, joka pyysi työtä. Fox totesi, että ikävä kyllä, ikä ei riitä.
Poika jatkoi pyytelyä.
Kävi ilmi että, hänen oli jotenkin elätettävä seitsemän sisarustaan ja mummi. Äiti ja isä olivat molemmat kuolleet aidsiin.
”Aloin selvittää, mitä alueella tapahtui. Tajusin, että tämä alue oli kuolemassa aidsiin.”
Mitä syvemmälle syrjäkylille mentiin, sitä enemmän tuli vastaan mummoja, jotka olivat haudanneet kaikki lapsensa ja yrittivät nyt elättää lapsenlapsiaan.
Ensin Geoff Fox perusti orpokodin. Sinne otettiin vain ne, jotka olivat kaikkein haavoittuvimpia. Ne, jotka olisivat muutoin kuolleet.
Sen jälkeen on syntynyt 16 kylää kattava sosiaalityön verkosto, joka haravoi vapaaehtoistyöntekijöiden voimin aluetta. On perustettu kouluja, kirjastoja ja sairaala, joka palvelee 30 000 ihmistä.
”Me olemme saaneet näiltä ihmisiltä käyttöömme paljon kylien maata. Me annamme sille arvoa, ja tämä on meidän tapamme maksaa takaisin”, Geoff Fox, 75, sanoo.
Mukaan hankkeeseen on tullut uusia tukijoita. Suurimman voittonsa Fox kokee saaneensa, kun sai houkuteltua Tansaniassa yli 30 vuotta työskennelleen lastenlääkärin Leena Pasasen hankkeen lääkäriksi.
”Leena on täysin korvaamaton, kaikessa suhteessa.”
Mufindin lastenkylän poikkeuksellinen energia ja tapa tehdä työtä ovat tarttuneet täällä käyneisiin vierailijoihin. Toiminnalle tulee tukea nyt Yhdysvalloista ja Britanniasta.
Myös Suomeen on vastikään perustettu Mufindin ystävät -yhdistys.
Raha on tiukassa ja sitä lasketaan yhä uudestaan ja uudestaan, jotta 50 lapsen hoito ja riittävän monipuolinen ruokailu pystytään takaamaan huomennakin.
Sillä kun Jemsin kaltaiselle lapselle on luvannut ugi-mukillisen, ei siitä lupauksesta voi luistaa.
Varsinkin kun on nähnyt, minkä riemun tuo harmaa velli nostaa pojan kasvoille.