Laatusarjat eivät pysty samaan kuin parhaat elokuvat

Profiilikuva
Blogit Kuvien takaa
Kalle Kinnunen on vapaa toimittaja ja Suomen Kuvalehden avustaja.
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Elokuvat vai sarjat?

Polarisoitu kysymys on avattava, koska moni siitä puhuu.

Uudet kausisarjat ovat haastaneet elokuvan aseman audiovisuaalisen kerronnan kuningaslajina, kirjoitin Suomen Kuvalehden pitkässä sarja-artikkelissani.

Jos saan sanoa, tiukka joko-tai -jako on kuitenkin mieletön.

Katson kernaasti elokuvia. Katson mielelläni myös ”television uuden kultakauden” hyviä kausisarjoja.

Langalla, oi kyllä, True Detective, kyllä. Top of the Lake, yes! Game of Thrones-koukkuun en jäänyt. Mad Menin kolmannen kauden jälkeen en enää tarttunut neljänteen.

Breaking Bad pitäisi katsoa loppuun. True Bloodille ei ole herunut aikaa.

Sarjoja ei enää tarvitse ”seurata”, koska ne ovat katsottavissa milloin vain. Mutta en silti ole oikein ehtinyt kaikkia ylistettyjäkään katsomaan. Ehtisin, jos todella haluaisin.

Olen hyvin kiinni elokuva-ajattelussa, ja tiedän miksi. Pidän.. ei, olen oppinut rakastamaan nimenomaan elokuvan estetiikkaa: sen visuaalisuutta, tiukan tunnelman hienostunutta rakentamista ja orgaanisuutta. Elokuvan leikkaaminen valmiiseen muotoonsa on kuin kuvanveistoa. Lopputulos voi yllättää tekijätkin.

Sarja on pitkä tarina ja jo siksi sen tuotanto on teollisempi prosessi. Se on kerrontamuotona aivan eri asia kuin elokuva. Koska nämä uudet laatusarjat ovat dialogivetoisia, ei niitä voi verrata kunnianhimoista valkokangaselokuvaa hallitsevaan visuaalisuuteen.

Kausisarjan jatkuvuusdynamiikka tekee joistain jaksoista toisille alisteisia. Ohjaajan taiteellista vapautta rajoittaa teksti, teksti, teksti. Elokuva taas on yksi mahdollisimman hiottu kokonaisuus. Vaikka sanotaan, että parin tunnin elokuva on rajoitetumpi tarinankerronnan muoto kuin 8- tai vaikka 60-tuntinen sarja, on sarjoillakin tiukkoja rajoitteita: tarina pitää kirjoittaa ja jatkaa tiettyihin jakso- ja kausipituuksiin. Vaikka Netflixissä (ja minisarjoissa HBO:lla) jakson pituus ei enää ole tiukasti määritelty tasan 42 tai 59 minuuttia vaan noin tunti, on sekin aika tiukka muotti.

Pidän siis vähän höpsöinä heitä, jotka asettavat nämä tarinamuodot huolettomasti rinnakkain tai vastakkain.

Toki niitä voi vertailla, ja on fakta että etenkin Yhdysvalloissa nykyään sarjojen tekijöillä on suhteessa enemmän rahaa kuin kunnianhimoisten elokuvien tekijöillä.

Mutta vaikka David Simon olisi nykyajan Honore de Balzac, ei sarjojen Alfred Hitchcockia, Mario Bavaa tai Aki Kaurismäkeä ole eikä tule.

Parhaista elokuvista on loputtomasti tulkintoja. Parhaista sarjoista.. no, niitä voi analysoida, mutta tarinan psykologia on yleensä varsin selvä. Kertoivat ne sitten suurkaupunkien ongelmista tai ”vampyyrien” seksisuhteista, sarjoilta vaaditaan tarinan loogisuutta ja se on niiden ansa. Etevimmät elokuvantekijät taas myyvät katsojalle jotain pöyristyttävän epätotta aivan ilmiselvänä asiana.

Sarjat eivät ole parempia kuin elokuvat. Elokuvat eivät ole parempia kuin sarjat. Ne ovat erilaisia. (Ja sitten on True Detective.)