Game of Thrones koukuttaa – näin tv-sarjoista tuli tarinankerronnan kuningaslaji

Käsikirjoitukset ovat julmia ja yllättäviä. Alan ammattilaiset ylistävät niitä klassikoiden veroisiksi.
Kulttuuri 11.7.2014 05:05
Game of Thrones. Kuvassa Tyrion ”Peikko” Lannister (Peter Dinklage) ja Sansa Stark (Sophie Turner). © Damien Elliott / Yle

Game of Thrones on verinen tarina. Neljännen kauden päätösjaksossa tyrmästä karannut mestarijuonittelija Tyrion tarttui kostaakseen varsijouseen ja…

Anteeksi, nyt ei ole juonipaljastusten aika. Moni suomalainen seuraaja katsoo sarjan vasta kuukausien kuluttua Yleltä.

Yhdysvalloissa jakso sai noin 15 miljoonaa katsojaa. Siitä kirjoitettin Twitteriin seuraavan vuorokauden aikana miljoona viestiä, ja vaikutelma oli selvä: lupaukset oli lunastettu.

Fantasiamaailman valtaistuinkamppailuista kertova Game of Thrones on uusista amerikkalaisista laatusarjoista suosituin. Se ei ole vain makaaberi saippuasarja, sanoo Aalto-yliopiston käsikirjoittamisen professori Iiro Küttner.

”Sitä markkinoidaan miekankalistelujuttuna. Moni varmaan katsoo siitä action-sarjana. Eivätkä he huomaa, että sehän on puhetta. Siinä on kahdeksan minuutin puhekohtauksia.”

Vetovoima on siinä, miten sarja on kirjoitettu.

”Jaksot ovat minusta taiturimaisempia kuin monet Shakespearen hienoimmat kohtaukset”, Küttner sanoo.

”Yksittäisessä repliikissä voi olla kolme kerrosta, eri merkityksiä eri kuulijoille.”

Kun Game of Thronesissa putoaa päitä – ja sitä tosiaan tapahtuu jatkuvasti – Twitter räjähtää. Juonenkäänteisiin suhtaudutaan yhtä intohimoisesti kuin suosituimpiin urheilulajeihin. Nekin, jotka eivät ole sarjaa katsoneet, saavat kuulla, kuinka jännittävä se on.

Seuraajien joukkoon on myös helppo liittyä jälkikäteen, sillä sarja on jatkuvasti katsottavissa joltain alustalta.

Koska sarjoja ei enää tehdä vain valtakunnalliseen televisioon, ne ovat myös rajumpia kuin mihin on totuttu. Se ei välttämättä kerro aikamme raakuudesta vaan kenties moraaliasetelmien kehittymisestä. ”Yleensä päähahmot ovat karkeasti sanottuna pahoja, jotka kykenevät hyvään”, Küttner sanoo.

”Siihen kamppailuun samastuu merkillisen vahvasti, ja se jää vaivaamaan mieltä.”

 

Ei epäilystäkään: sarjat ovat haastaneet audiovisuaalisen kerronnan kuningaslajin, elokuvan.

Helmikuussa Matthew McConaughey haki Oscar-gaalassa parhaan miespääosan Oscar-palkinnon, jonka hänelle toi elokuva Dallas Buyers Club.

Suurempi puheenaihe oli kuitenkin televisiosarja True Detective. Siinä McConaughey tekee monien mielestä uransa hienoimman roolin.

Vielä kymmenisen vuotta sitten tähtinäyttelijä joutui suosion hiivuttua televisioon. Nyt laatusarjat ovat yhtä arvokkaita kuin valkokangas.

Syksyllä Iiro Küttner aloittaa Aalto-yliopistossa elokuvan käsikirjoitusopiskelijoilleen kausisarjakurssin. Sitä on suunniteltu työnimellä ”HBO-kurssi”.

Küttner kuvailee sarjojen dramaturgian poikkeavan suuresti elokuvien rakenteesta.

”Elokuvassa päähenkilö muuttuu. Kun hänet pakotetaan ymmärtämään omat virheensä, hänen oletetaan tekevän asialle jotain. Näiden uusien sarjojen päähenkilöt taas saavat sietämättömiä tietoja myös itsestään, mutta he eivät voi ratkaista tilannettaan”, Küttner sanoo.

”He ovat kausitolkulla tilanteessa, jossa eivät voi ratkaista ongelmaansa. Nerokas ratkaisu.”

Elokuva on aina muistuttanut muodoltaan enemmän novellia kuin romaania. Kun henkilöt ja miljöö on esitelty, jää parituntisessa elokuvassa tilaa vain yhden teeman käsittelyyn – kuten novellissa. Sarja taas voi syventyä kymmeniä tunteja.

Muutoksen takana on vallan siirtyminen kirjoittajille. Elokuva on ohjaajan laji, jossa esteettinen ilmaisu on tärkeää. Se perustelee esittämisen valkokankaan kokoisena.

Televisiossa pääosassa ovat itse kertomukset.

Ja millaiset kertomukset: Langalla on ulkoisesti poliisisarja, mutta amerikkalaisen kaupunkikehityksen ja yhteiskuntaluokkien kuvauksena se on kirvoittanut vertauksia Charles Dickensiin ja Honoré de Balzaciin. House of Cardsin poliittista valtataistelua on luonnehdittu shakespearelaiseksi. Suomessakin monet poliitikot ovat myöntäneet auliisti seuraavansa tanskalaista Vallan linnaketta.

”Hienoimmat uudet sarjat, kuten Sopranos, Langalla ja Mad Men ovat lähempänä eeppistä romaania kuin vaikkapa Veijo Meren niukkuutta. Ne ovat Tolstoin ja Proustin veroisia”, sanoo käsikirjoittaja Tove Idström.

Hänen mukaansa laatusarjat osoittavat epätodeksi kliseen amerikkalaisten pinnallisuudesta ja eurooppalaisesta syvällisyydestä.

”Ihmiskuva on hirveän sävykäs, syvä ja monisärmäinen. Mutta juttu on siinä, että sarjat kertovat dilemmoista. Ongelmaan on yksi ratkaisu. Dilemmaan on useita, muttei se välttämättä ratkea. Kun tarina on moraalisesti näin säikeinen, se on lähellä elämää.”

 

Sarjoissa ensimmäisen vaikutuksen tekee maailmankuvan rosoisuus. Moralisoivista viihde-elokuvista se puuttuu.Tilannetta on verrattu amerikkalaisen elokuvan 1970-lukuun, jolloin persoonalliset tekijät saivat valtaa ja yleisön suosion. Tarinoiden ei tarvinnut kumartaa sovinnaisuudelle.

Nykyisillä antisankareilla on jopa psykopaatin piirteitä.

”Suosikkinisarjani, kuten Dexter, Sopranos, Breaking Bad ja Boardwalk Empire, perustuvat siihen, että päähenkilö pistetään joka kerta uskomattomaan kuseen, josta hän juuri ja juuri selviää. Siksi hyväksymme vääryydet, joita päähenkilöt tekevät pulasta päästäkseen”, Iiro Küttner sanoo.

”Ihailemme selviäjää. Niin palavasti, että pahaa tekee. Ihmiskunnan muinaisuudessa selviäminen meni moraalisten valintojen edelle. Nämä sarjat pakottavat meidät kysymään itseltämme, millä ehdoilla niin on yhäkin. Myös omassa elämässämme.”

Vaikka sarjalla olisi sensaatiomainen aihe – kuningaskuntien valtataistelut tai rituaalimurhaajan jahti – se ovat täynnä havaintoja oikeasta elämästä.

Vaikka Tony Soprano, Mad Menin mainospamppu Don Draper salaisuuksineen ja Breaking Badin huumeita tehtaileva opettaja Walter White ovat rikollisia, heillä on silti aina kosketuspinta arkeen.

Esimerkiksi Dexter, julma sarjamurhaajia jahtaava sarjamurhaaja, on Küttnerin mukaan heijastus jokaisen nuoren miehen parisuhdekokemuksista.

”Dexter hankkii perheen ja ihmettelee, onko hän hirviö, kun ei mielestään pysty tuntemaan tarpeeksi vaimoaan ja uusperheen lapsia kohtaan. Tekee mieli huutaa, että Dexter, nuo ovat normaaleja tunteita.”

Avainsana on arvaamattomuus. Kun Dallasin J.R. Ewing aikoinaan ammuttiin, suositun hahmon tappaminen oli ennenkuulumatonta. Eikä J.R. lopulta kuollutkaan.

Nyt turvassa ovat enää ehdottomat päähenkilöt, ja viimeisellä kaudella hekin saattavat päästä hengestään.

Kohtalo voi jäädä myös arvoitukseksi, kuten Walter Whiten tilanne Breaking Badin loppuhuipennuksessa. Tekijät luottavat, että katsoja kestää suurenkin tragedian.

”Voidaan käyttää kerronnallisia paukkuja henkilöhahmon huolelliseen kehittämiseen ja sitten uhrata hahmo. Ja se ei ole mikään pettymys, vaan nostaa panoksia ja tunnesiteitä muihin hahmoihin.”

”Toisaalta nämähän ovat kuin outoja perheenjäseniä. En usko Spede Pasasen kuolemaan, enkä Langalla-sarjan Omarin kuolemaan. Varmaan lavastivat kohtalonsa.”

 

Euroopassa kausisarjamenestyksiä on tehty Ranskassa (Kuolleista palanneet) ja ennen kaikkea Tanskassa. Siellä julkisen palvelun television DR:n malli on tehdä vähän, mutta suurin resurssein. Tuloksia ovat Silta, Rikos ja Vallan linnake.

Muun muassa Silta-sarjaa tuottanut ruotsalainen Lars Blomgren kävi toukokuussa Suomessa kansainvälisessä julkisten palvelujen mediatapaamisessa. Blomgren kertoi Ylen Aamu-tv:lle, miksei Suomesta tule sarjoja, jotka leviäisivät maailmalle: laatu maksaa. Ylellä on päätetty tehdä jokaiselle jotakin -tyylillä paljon, mutta halvalla.

”Suomessa väännetään rautalangasta ja mietitään matalamielisesti, ymmärtääkö katsoja. Menestysmaissa ajatellaan, että me olemme niin hyviä, että voimme tehdä”, Küttner sanoo.

”Suomessa sarjoja tehdään jonkin vanhan käsikirjoitusoppaan perusteella, ja tuolla taas osataan heittää säännöt aina tarvittaessa romukoppaan.”

 

Television ensimmäinen kulta-aika oli 1960-luvulla. Elokuvissa käynti laski Yhdysvalloissa rajusti.

Teknologia oli kehittynyt niin, että televisiosarjat voitiin ensi kertaa toteuttaa huolella. Aiemmin ainoa tapa oli ollut suora lähetys.

Myös television uusi kulta-aika on seurausta tekniikan edistyksestä. Oikeastaan on kuitenkin väärin puhua nyt television kultakaudesta, sillä uudet amerikkalaissarjat eivät ole perinteisessä mielessä televisiosarjoja, joita esitettäisiin siellä ilmaisilla valtakunnankanavilla.

Yhdysvalloissa uusi kehitys alkoi HBO:n Kylmästä ringistä ja Sopranosista 1990-luvun lopussa. HBO on maksullinen kaapelikanava. Sitä eivät koske suurten amerikkalaisten ilmaiskanavien säädökset, jotka kieltävät alastomuuden ja kiroilun.

Kaapelikanavia ovat myös Mad Menillä ja Walking Deadilla huipulle noussut AMC, Isänmaan puolesta -sarjasta jättihitin saanut Showtime ja uusi tulokas FX.

Kaapelin ansaintalogiikka on erilainen kuin suurten televisiokanavien. Kaapelikanavien toiminta ja omat tuotannot rahoitetaan ennen kaikkea kuukausimaksuilla.

Katsoja on ohjelmiston tilaaja. Mainoksia esimerkiksi HBO:lla ei ole ollenkaan.

Mainoksettomuus perustuu siihen, että kanava ei tavoittele suurinta silmämäärää. Sille riittää joukko kuukausimaksun maksavia tilaajia, jotka ovat vaativampia ja valmiita sitoutumaan.

Mainoksista luopuminen vaikuttaa kerrontaankin. Aiemmin käsikirjoittajan piti rytmittää jaksot niin, että mainokset eivät tule väärällä hetkellä.

Netflix taas ei toimi kaapeliverkossa, vaan internetin kautta. Se on kasvanut Yhdysvalloissa jättiläiseksi, joka haastaa aiemmat alustat. HBO tuli Pohjoismaihin toissa vuonna Netflixiltä omitulla mallilla, verkkopalveluna.

Netflix on lanseerannut omille sarjoilleen, kuten House of Cardsille ja Orange is the New Blackille, kaikki kerralla -mallin. Kun sarjan uusi tuotantokausi julkaistaan, se tulee kokonaisuudessaan katsottavaksi.

Jaksoja ei tarvitse odottaa. Ne voi katsoa omaan tahtiin, vaikka yhteen putkeen.

Netflixin malli on toiminut niin hyvin, että myös verkkokirjakauppana tunnettu Amazon julkaisee menestyksekkäästi omia sarjojaan verkossa.

Nyt sarjatuotannostaan on ilmoittanut jopa ohjelmistoyhtiö Microsoft, jonka tulevia sarjoja voidaan ensin katsoa ainoastaan Xbox-pelikonsolin kautta.

 

Perinteisessä mediassa uusi sarjakulttuuri on jäänyt katveeseen. Elokuvakriitikot ovat kiinni leffa-ajattelussa. Lehtien televisiosivuilla sarjoja käsitellään vasta, kun ne tulevat Suomessa pääkanavilta.

Sampo Axelssonin mielestä tyhjiö piti täyttää. Sarjaharrastaja perusti ystäviensä kanssa blogin Sarjahurma.

”Ei näistä muuallakaan oikein suomeksi kirjoitettu”, Axelsson sanoo.

Hän kuuluu siihen edelläkävijöiden ryhmään, joka ei odota sarjojen esittämistä Suomen television valtakunnanverkossa.

”Ensimmäiset sarjat, joita kaverini seurasivat Yhdysvaltojen esitysten rytmissä olivat Lost ja Langalla, vuosi oli 2004.”

Suomessa Langalla pyöri kahden vuoden viiveellä. Se oli vielä tuolloin tavanomaista.

Sarjasta innostuneella suomalaisella oli muitakin mahdollisuuksia. Ensin Axelsson osti amerikkalaisia dvd-levyjä. Kausi ilmestyi kuitenkin yli puoli vuotta sarjan ensiesitysten jälkeen.

”Lopulta en malttanut odottaa, vaan katsoin uudet jaksot netistä.”

Silloin ainoa mahdollisuus oli piratismi. Nyt vaihtoehtoja riittää, mutta valikoima on hajallaan.

 

Amerikkalaissarjojen on vielä mahdotonta katsoa Suomessa yhtä vaivatta kuin Yhdysvalloissa. Tarjonta on jakautunut monille alustoille.

Globaalin valikoiman tavoittaminen vaatii kikkailua. Esimerkiksi amerikkalaisen Netflix- tai iTunes -valikoiman käyttäminen Suomessa ei ole laitonta, mutta edellyttää ylimääräistä vaivannäköä. Sampo Axelsson ei usko, että tilanne kovin nopeasti helpottuisi.

”Nyt tuotantotahojakin on paljon, koska amerikkalainen kanavapaletti menee uusiksi. 1990-luvun menestykset, kuten Frendit tai Will ja Grace olivat perinteisten kanavien antia. Uudet, puhutut ja arvostetut sarjat ovat lähinnä kanavilta, joita ei kymmenisen vuotta sitten ollut olemassakaan.”

Lähivuosina kuvio selkeytyy ja alustat keskittyvät.

”Mutta ensin se muuttuu varmaankin vielä entistä kirjavammaksi”, Axelsson sanoo.

”Megatrendi sarjakulttuurin nousun takana on tekninen kehitys. Kotona voi katsoa omaan tahtiin. Tästä kulutusmallista halutaan nyt maksaa, joten ennen pitkää se toimii.”

Enää sarjaa ei katsota kerran viikossa. Se katsotaan hotkien heti, kun katsojalle sopii.

Siksi Axelssonkin tilasi vastikään suomalaisen kanavapalvelun – ensimmäistä kertaa. Tähän asti hän on katsonut sarjansa dvd:ltä, suomalaisesta sekä amerikkalaisesta Netflixistä ja pohjoismaisesta HBO:sta.

”Rekisteröidyin ruutu.fi-palveluun, koska se tarjosi Mad Menin kuudennen kauden jaksot heti.”

Samoin MTV:n Total-kanavapaketti on saanut paljon tilaajia Game of Thronesin vuoksi – vaikka sarja vanhanaikaisen ajattelun mukaan kuuluu Ylelle. Sarjan neljäs kausi nähdään joulukuussa TV1:llä. Jaksot on kuitenkin voitu katsoa tänä keväänä suomeksi tekstitettyinä heti Yhdysvaltojen ensiesitysten jälkeen MTV:n palvelusta.

”En usko, että lineaarisessa televisiossa luodaan enää suuria ilmiöitä, jos jotain Putouksia ja urheilua ei lasketa. Ihmisten aikataulut eivät enää taivu siihen”, Axelsson sanoo.

Jalkapallon vuoksi hän ei ole ehtinyt vielä katsoa Lostin tekijöiden kehuttua HBO-uutuutta The Leftovers, joka sai Yhdysvaltojen ensi-iltansa kesäkuun viimeisenä sunnuntaina.

 

Tove Idström jatkaa sarjojen seuraamista perinteiseen tapaan televisiosta. Joskus hän katsoo jakson Yle Areenasta, mutta yleensä hän on ruudun edessä lähetysaikaan. Kuten aina ennenkin. ”Kun Langalla tuli Suomen televisiosta ensimmäistä kertaa öisin, jouduin katsomaan sitä seisaaltani, etten nukahtaisi.”

Idströmiä ei teknologia kiinnosta.

”En oikein ymmärrä tätä kaikki heti nyt -ajattelua. Riittää, että katson, mitä ne minulle perinteisellä tavalla ruutuun tuuttaavat”, käsikirjoittaja sanoo.

Muutama vuosi sitten Idström tajusi, miksi parhaat sarjat ovat juuri hänestä niin vetovoimaisia. Se oli vavahduttava havainto.

”Ne kertovat minusta.”

Mad Menin itseään pakeneva Don Draper ja uraa luova Peggy Olsen ovat oman persoonani kaksi puolta, Idström huomasi.

”Se tuntui jopa intiimiltä. Nuohan näyttelevät minua! Samoin Tony Soprano. Sekin sarja tuntuu niin kurantilta, että on mahdoton muistaa, että se alkoi jo 1990-luvulla, viime vuosituhannella.”

Eikä Sopranos ole mafiasarja. Senkin aiheena on jokamies tai -nainen.

”Tony Soprano on keskiluokkainen, taloudellisista haasteista vapaa perheenisä, jonka todellinen haaste on tasapainottelu uran ja kodin välillä.”

Perinteinen naisen dilemma on kirjoitettu gangsterille.

”Onko hän hyvä ihminen? Emme samastu tappamiseen, vaan vastuuseen.”

Pohjimmiltaan kyse on tunteiden harjoittelusta. Sitä viihde ja taide usein ovat.

Idström vetää yhteyden nuoruuteensa ja sitten 1990-luvun alkuun.

”Katsoin kuusivuotiaana Roger Moorea Ivanhoena. Opin lukemaan televisiosta. Alaston kaupunki oli valtavan jännittävä poliisisarja ja kertoi samalla New Yorkista ja Yhdysvalloista. Opin englannin kielen televisiosta. Myöhemmin Kolkyt ja risat oli sarja, jonka lopputekstit saivat minut aina itkemään.”

Nyt kyse ei ole enää vain eläytymisestä.

”Televisio on huonekalu. Mutta erikoinen huonekalu: sillä peilataan koko omaa elämää. Nykyään sillä on uusi ominaisuus, se myös haastaa. Breaking Bad ja vaikkapa Isänmaan puolesta, joka ennusti toukokuussa viiden vuoden jälkeen vapautetun amerikkalaissotilaan tarinaa, jäävät myös päiväkausiksi vaivaamaan.”

Kaikista suurimman vaikutukset on tehnyt eräs Sopranosin jakso. Siinä Tonyn piti tappaa mies, mutta hän jätti sen tekemättä. Hän vetää kännit ja sammuu kotona lattialle. Vaimo Carmela peittelee hänet.

Unissaan Tony puhuu. Hän kysyy, onko hyvä ihminen. En satuttanut ketään, Tony sanoo anelevasti unihoureessaan.

Kohtaus palaa Tove Idströmin mieleen usein.

”Viimeksi katsoin sen nelisen vuotta sitten. Muistan jokaisen kuvan. Se on niin vaikuttava ja tyrmäävän hieno. Kohtaus on tullut uniinikin. Minähän olen Tony Soprano.”

Juttu julkaistu 11.7. klo 5.05, juttua muokattu 16.7. klo 11.49: Homeland-sarjan nimi korjattu suomenkieliseen muotoon Isänmaan puolesta.