Vuoden 2014 parhaat elokuvat: Nymphomaniac, The Wolf of Wall Street, Boyhood ja seitsemän muuta
Pian päättyy oikein hyvä elokuvavuosi. Listasin vuoden kymmenen parasta elokuvaa alle.
Elokuvat ovat järjestyksessä vain sikäli, että neljän mestariteoksen kärki on selkeästi edellä muita. Näistä neljästä kolme oli yli kolmen tunnin pituisia.
Kuten ennenkin, lista koostuu vain Suomessa kaupallisen teatterilevityksen saaneista elokuvista.
Nymphomaniac on Lars von Trierin uran kunnianhimoisin teos ja filosofiselta runsaudeltaan aivan ylivertaista elokuvaa. Neljään tuntiin mahtuu niin paljon ajatuksia, tasoja, väitteitä, huumoria, navanalituksia, vedätyksiä, pudotuksia ja (piiskan)iskuja, ettei kokonainen elokuvavuosi usein yllä samaan. Pitkät versiot antavat vielä enemmän.
The Wolf of Wall Street on vuoden hauskin elokuva ja verraton osoitus Martin Scorsesen osaamisen laajuudesta. Urauurtavinta on ehkä kuitenkin rakenne. Elokuva on suunniteltu uuvuttamaan katsoja epäuskoiseen nauruun. Lopussa tulee paha olo, kun muistaa, että päähenkilön kaltaiset ihmiset todella pyörittävät maailman taloutta.
Boyhoodin vaikuttavuus on omaa luokkaansa. Pojan kasvutarina on myös hänen vanhempiensa kasvutarina, Amerikan lähihistoriaa ja kertomus ajan luonteesta. Alfred Hitchcock sanoi joskus elokuvan olevan elämää, josta on jätetty tylsät kohdat pois. Ajatus on hieman hassu, mutta Boyhoodiin se pätee – tosin niin, että Richard Linklater on saanut nimenomaan arjen ”tylsät” hetket tuntumaan äärimmäisen merkityksellisiltä. Tämä on vuoden se elokuva, jota jälkikäteen ajattelemalla tulee tippa linssiin, kaikesta.
Inside Llewyn Davis sai häpeällisen vähän katsojia. Ymmärrän, sillä elokuva kertoo tinkimättömästä ja siksi idioottimaisesta taiteilijasta. Coen-veljekset kysyvät lakonisesti, kannattaisiko luovan ihmisen sittenkin antaa periksi. Hyvä kysymys. Yksi Coenien parhaista, yksi parhaita taiteilijuutta käsittelevistä elokuvista, ja tietenkin hyvin musta komedia.
12 Years a Slave
Steve McQueen tekee vereslihaista elokuvaa. Orjuusaiheen käsittelyssä hän ottaa askeleen melodraaman suuntaan, ja yhdistelmä on Hollywood-elokuvaksi varsin kummallinen rosoisessa runollisuudessaan. Olin oikeastaan yllättynyt, että elokuva ei menettänyt mitään tehostaan toisella katselulla.
Kenen elokuvia 30 vuoden kuluttua katsotaan, kun halutaan ymmärtää, millainen 2010-luku oli? David Fincher osaa hommansa täydellisesti.
Elämän tanssi
Alejandro Jodorowskyn paluu on elokuvaa ja elämää viisaan miehen ilkikurisena leikkinä. Suosittelen kaikille.
Nebraska
Alexander Paynen parhaassa elokuvassa ei ole mitään ”uutta”, se on ainoastaan melko täydellisesti tavoitteensa saavuttava helmi. Melankolisena mielensäpahoittajana Bruce Dern.
Suuri kauneus
Pidän Il Divo – Giulio Andreottin merkillinen elämä -elokuvaa edelleen Paolo Sorrentinon parhaana, mutten osaa sanoa pahaa sanaa Suuresta kauneudesta, vaikka se on epäkoherentti ja aivan liian täynnä kaikkea. Sorrentinon kuvat ovat kauniita ja joskus alleviivaavan ironisia ja elokuvan rakennekin on aikamoinen sekasotku ideoita, joita jalostamalla olisi ehkä syntynyt nerokas romaani. Yhtä kaikki, Suuri kauneus tarjosi eniten selkäydintä kutittelevia hetkiä ja lupauksia jostain suuresta. No, niistä asioista Sorrentino nimenomaan kertookin.
Clouds of Sils Maria
Hämmästyttävän monessa vuoden laatuelokuvassa keskeinen teema on aika: Boyhood, Dallas Buyers Club, Elämän tanssi… ja ennen kaikkea Olivier Assayasin sulavan älyllinen mutta vaivattomasti katsottava Clouds of Sils Maria, joka muuten oli jäämässä Suomessa levittämättä, kunnes uusi yhtiö Cinemanse toi sen valkokankaille ensimmäisenä maahantuontinaan. Bravo!
Muita merkittäviä kokemuksia olivat viehättävällä vilpittömyydellä groteski taiteilijamuotokuva Mr. Turner (ensi-ilta 19.12.), arvaamaton He ovat paenneet, joka teki suomalaisen elokuvan vuoden tärkeimmän statementin pakottamalla katsojan katsomaan, Dardenne-veljesten tapaan erinomaisen intensiivinen Kaksi päivää, yksi yö, epätasainen ja vääristä odotuksista rankaiseva mutta hurjuudessaan herkullinen Snowpiercer, Wes Andersonin paras elokuva The Grand Budapest Hotel, sopivan ällö satiiri Nightcrawler, hävyttömän julma Maps to the Stars sekä Spike Jonzesta ja Joaquin Phoenixista uusia puolia näyttävä Her, josta olisin halunnut pitää enemmän.