The Wolf of Wall Street: muutamia ajatuksia ahneudesta, rivoudesta ja Scorsesesta
Martin Scorsesen uusi, erinomainen elokuva The Wolf of Wall Street kertoo miehestä, joka on hävyttömän ahne sika ja menestyy paremmin kuin on oikein.
Tositapahtumiin perustuvat elokuvat ovat harvemmin lajityypiltään komedioita, saati roiseja farsseja. Tämä on. The Wolf of Wall Street on eittämättä moraalinen tarina, mutta Scorsese ei moralisoi. Tulkinnan tekee jos tekee katsoja. Todennäköisesti tekee, mutta on selvää, että monelle Belfortista tulee sankari samaan tapaan kuin Wall Streetin ahneesta Gordon Gekkosta tuli idoli.
Belfort puhuttelee suoraan, rikkoen neljännen seinän. Hän saattaa esimerkiksi korjata, että tuo kuvassa näkyvä Ferrarini ei ollut tuon värinen. Kuvassa auton väri muuttuu samalla. Vaikka vaikutelma on leikkisä, se ei tarkoita, että elokuva ihailisi Belfortia.
Päähenkilö Jordan Belfort, ”Wall Streetin susi”, on siis:
1. ahne ja mahdollisesti psykopaatti
2. ylpeä siitä ja lempinimestään
3. elokuvan näkökulmahenkilö sekä sen (epäluotettava, mutta kuinka?) kertoja
Kolmituntisesta elokuvasta kolme neljäsosaa kuvaa Belfortin nousua miljonääriksi ja hänen sikailuaan huumeiden, prostituoitujen sekä häikäilemättömien bisneshuijausten parissa.
Aina kun antisankari on kertomassa katsojalle jonkin bisneshuijauksen luonnetta, hän kyllästyy ja siirrymme seuraamaan uutta rivoa kohtausta. Hänelle ei riitä rahan saaminen, vaan prosessi jatkuu sen tuhlaamisella ja tahrimisella. Ei ole tarpeeksi olla etuoikeutettu, Belfort haluaa olla hävyttömällä tavalla etuoikeutettu.
Entä rivous? Elokuva on jo rikkonut fuck-sanan lausumisen kaikkien aikojen ennätyksen. Muita äärimmäisyyksiä on vaikeampi määrittää, mutta mainitaan, että spektaakkeli on ehtinyt kestää vasta pari minuuttia, kun Belfort puhaltaa prostituoidun peräaukkoon pillillä kokaiinia.
Kohtaus ei ole nopeasti ohimenevä.
Ei, ja se on yksi The Wolf of Wall Streetin tyylin erikoisuuksista Hollywood-tarjonnan keskellä. Belfort puhaltaa pulveria anukseen. Sitten hän kaivaa sitä putelista lisää ja puhaltaa toisen annoksen. Ja taisipa puhallella vielä kolmannenkin kerran.
Toisto on avainasia. Groteskit jutut eivät ole ainoastaan sketsejä. Niiden luonne muuttuu todemmaksi, usein myös katsojan piikittelyksi ja testaamiseksi.
Belfort (elokuva perustuu oikean Belfortin kerskailevaan omaelämäkertaan) tietää itse, että tämä kaikki on jotenkin väärin, ja rakastaa sitä siksi vielä enemmän. Hän ei ole hyvä ihminen ja nauttii tästä tosiasiasta, sillä hyvä ihminen ei olisi näin etuoikeutettu.
Scorsesen elokuvan antama kuva keinottelijoista on niin karmea, että elokuvaa voisi pitää nihilistisenä, ellei sen kuvaama maailma olisi niin tosi.
Aihe on ahneus, se kun mikään ei riitä. Koska lähestymistapa ei ole ilmeisen moralistinen, Scorsese haluaa hukuttaa katsojan tähän ahneuteen ja tosiasisaan, että Belfort sai tekojensa seurauksena yleensä sai vain enemmän. Ahneus ei rajaudu rahaan. Kuten sanottu, raha pitää törsätä ja mahdollisimman törkein tavoin.
The Wolf of Wall Street kertoo ”tosielämässä” tapahtuneista asioista samalla vimmalla ja oopperamaisuudella kuin Mafiaveljet ja Casino, mutta otteessa ei ole nostalgiaa. Belfort ei tunne nostalgiaa, koska ahne psykopaatti ei tunne nostalgiaa.
Kun tämä ”aynrand kamoissa” alussa mainitsee jo alkuminuuteilla hyväntekeväisyyden vain yhtenä tuhlaamisen tapana, mieleen tuli Cheekin anteliaisuus. Jos rahaa on ihan mahdottoman paljon, yksi osa ansaitsemisen prosessia on sen julkinen levitteleminen, joka voi tietenkin kohdistua positiiviiin asioihin.
Leonardo diCaprio tekee Belfortina roolityön, jota olen odottanut. Hän on välittömästi tässä ja nyt, aivan kuten elokuvakin, joka takaumarakenteestaan huolimatta on koko ajan hetkessä kiinni.
Onko rooli hänelle tavallista helpompi? Jo parikymppisenä megatähdeksi noussut DiCapriohan tietää etuoikeutettujen maailmasta enemmän kuin 99,999 prosenttia ihmisistä. Hän kuuluu siihen mikrokosmokseen, jossa Belfort rellesti.
Scorseselle elokuva on onnistunut uudistuminen. 71-vuotiaana hän on vapaa nostalgiasta, ja uutuus on psykologisinta Scorsesea sitten 1980-luvun alun, Kuin raivo härän ja Koomikkojen kuninkaan. Vaikka elokuva on tarkoituksella liioitellun pitkä, katse teemaan on äärimmäisen kirkas.
Oli mielenkiintoista lukea tämä artikkeli rahamoodista pian The Wolf of Wall Streetin näkemisen jälkeen. Suuri raha tekee toisista tasa-arvoisempia kuin toisista myös heidän omassa päässään.
Moraali on kovin suhteellista.