Blogit

Elokuvakriitikko Kalle Kinnusen elokuvablogi.

He ovat paenneet, vuoden toistaiseksi paras kotimainen

Blogit Kuvien takaa 20.10.2014 10:53
Kalle Kinnunen
Kalle Kinnunen - avatar
Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja Suomen Kuvalehden avustaja.

He ovat paenneet teki suomalaiselle elokuvalle poikkeuksellisen tempun: se pääsi viralliseen ohjelmistoon kahdelle ns. A-luokan festivaalille, Euroopassa Venetsiaan ja heti perään Pohjois-Amerikan tärkeimmälle festarille Torontoon.

Ansiot on tunnustettu jo maailmalla. Perjantaina He ovat paenneet tuli Suomen ensi-iltaan.

Elokuva on usein naivistinen, mutta se ei ole kiva. Se on arvaamaton ja väkivaltainen.

Tyyliltään He ovat paenneet on niin sanottua puhdasta elokuvaa: kuvat kertovat, asioita ei selitellä dialogissa eikä proosallinen ”juoni” ole olennaisin anti.

Päähenkilöt ovat kaksi erilaista nuorta, jotka kohtaavat koulukodissa ja lähtevät epämääräisesti pakoon. Yhteiskunta on häkki. Nämä nuoret saavat toivoa enää toisistaan.

Mitään mystistä elokuvassa ei ole, vaikka nähdyt asiat eivät aina ehkä ole ”totta”.

Tarina on oikeastaan satu. Alussa ollaan kuivassa ja näköalattomassa arjessa: koulukotikohtauksissa kerronta on karua yhteiskunnallista realismia. Nuoret pakenevat unelmaan, jossa kaikki on hetken mahdollista. He rikkovat sääntöjä ja voivat vaikka muuttua eläimiksi. He eksyvät kauniiseen ja runsaaseen, ikään kuin heitä odottavaan syrjäiseen taloon – kuin pahan noidan linnaan. Sitten kasvottomat auktoriteetit käyvät päälle käsittämättömällä tavalla.

Ohjaaja J-P Valkeapään vaikuttava esikoinen Muukalainen oli latautunut nuorten, Taideteollisesta valmistuvien elokuvaopiskelijoiden taidonnäytteeksi. Muoto oli hiottu tavalla, jota suomalaisessa pitkässä elokuvassa ei juuri näe, ja elokuvaan oli uskallettu rakentaa epämukavaa jännitettä. Muukalainen oli myös kieltämättä hieman sisäänpäin kääntynyt.

He ovat paenneet on samaan tapaan esteettisesti täsmällinen ja tarpeen tullen jopa kauhuelokuvamainen, mutta yleisotteeltaan hyvällä tavalla rosoisempi. Se on esimerkiksi kuvattu pitkälti luonnonvalossa.

Ennen kaikkea se on henkilökohtainen purkaus siitä, mitä yhteiskunta on: elokuvan ja tietenkin Valkeapään mukaan armoton kone.

Valkeapää on maininnut erääksi inspiraatioksi Lumikuningattaren. Elokuvassa on viittauksia myös lasten pakoa seuraavaan (ehkä maailman parhaaseen elokuvaan) Räsynukke. Ensimmäisissä suomalaisarvioissa on mainittu Terrence Malick ja taas Andrei Tarkovski, jonka rinnalle Muukalaista turhankin paljon aseteltiin.

Vertailemisessa on sudenkuoppansa, ja Valkeapää kertoi siitä Episodin haastattelussa:

”Hufvustadbladetin toimittaja kirjoitti Venetsiassa, että tämä on suomalainen Tarkovski, ja se otettiin markkinointiin. Väärä vertaus aiheutti sen, että ihmiset pettyivät, kun se ei ollutkaan Tarkovskia joitakin pinnallisia yhtymäkohtia lukuun ottamatta. Nyt pitää olla huomattavasti varovaisempi, mitä täkyjä antaa.”

Suomen Kuvalehden He ovat paenneet -arviossa Lauri Lehtinen mainitsee heti alussa havaitsemanaan referenssinä David Lynchin, ja tietenkin on vaikea vastata mestariluokan odotuksiin. Helsingin Sanomien arviossa ohjaajan uraan asetetut odotukset muuttuivat lyömäaseeksi.

Kaiken kaikkiaan Valkeapään elokuva on taas saanut ulkomailla tasaisemmin positiiviset arviot kuin Suomessa, jossa skaala on laaja, kahdesta viiteen tähteä.

Surrealistiseksi syöksyvä He ovat paenneet ei ole ehkä kuolematon mestariteos, mutta se on täynnä elokuvanteon riemua ja rohkeutta. Siinä ahdistus purkautuu samaan tapaan voimallistavan energisesti kuin Q-teatterin puhutussa Kaspar Hauser -näytelmässä.

Minua teos kosketti enemmän kuin sen lähin viime aikojen hengenheimolainen kotimaisessa elokuvassa, kaunis ja hiottu, mutta armottoman kylmä Betoniyö. He ovat paenneet on tämän vuoden toistaiseksi paras kotimainen.