Rislakin kootut tiedustelutiedot

Jukka Rislakki on kirjoittanut vakoilusta ja tiedustelusta yli viisikymmentä vuotta. Ensimmäinen kirja on CIA:sta vuodelta 1978. Kaikkiaan Rislakki on kirjoittanut parikymmentä teosta.

Vakoilu on laitonta, tiedustelu laillista tiedonhankintaa.

CIA:sta ja lännen vakoilusta kirjoittavana häneen tarttui leima Yhdysvaltain kriitikkona ja Neuvostoliiton myötäilijänä. Rislakki oli Helsingin Sanomien ulkomaantoimittaja. Yhdysvaltain lähetystö pyysi musiikkiarvostelija Seppo Heikinheimoa penkomaan Rislakin papereita, mutta Heikinheimo ei suostunut.

Supon mapissa Rislakki luokiteltiin vasemmistoliberaaliksi. Helsingin Sanomien parin vuoden takaisen jutun takia julkisuutta saanut Viestikoekeskus on kuulemma kuunnellut Rislakin puhelinta.

Kolmisenkymmentä vuott­a sitten Rislakki käänsi katseens­a Venäjälle. Hän on kirjoittanut muun muassa Vorkutan leirikapi­nasta ja yhdessä Eila Argutinan kanssa suomalaisten joukkomurhasta Uralilla 1937. Rislakki on käsitellyt myös neuvostomiehityksen seurauksia Latviassa muutettuaan vaimonsa Anna Žiguren kotimaahan.

Tiedustelu ja vakoilu -teoksessa on olennaisin vakoilusta Suomessa. Lähdeaineistoa on kymmenellä kielellä ja kirjallisuusluettelossa on noin 180 teosta. Henkilöhakemistossa on noin 770 nimeä.

Alussa Rislakki siteeraa Angela Merkeliä, joka kylmän sodan päätyttyä sanoi, että ”ystävät eivät vakoile toisiaan”. Vuonna 2015 sitten paljastui, että Yhdysvaltain NSA oli kuunnellut Merkelin puhelinta.

Valtioilla ei ole ystäviä, niillä on intressejä.

Maailmansodan jälkeen vakoilun suurvallat olivat Yhdysvallat ja Neuvostoliitto. Molemmilla oli hyvät hetkensä silloin, kun ne nappasivat myyrän tai saivat vastapuolelta loikkarin. Jäi vaikutelma, että Neuvostoliitto oli soluttanut länsimaiden tiedusteluelimet tehokkaammin kuin länsi Neuvostoliiton.

Neuvostoliitolla/Venäjäll­ä on alalla kokemusta. Salaine­n poliisi juontaa juurensa jo Iivan­a Julmaan ja vuoteen 1565. Pietar­i Suuri voimisti venäläistä ilmi­antokulttuuria. Elimellinen osa valtionhallintoa siitä tuli Nikolai I:n aikana 1800-luvun alkupuoliskolla poliittisen poliisin perustamisen jälkeen.

Rislakki tarjoilee runsaasti agenttitarinoita. On kaksois- ja kolmoisagentteja, salamurhia, kaikkea mitä fiktioissakin kerrotaan. Vakoilu ja tiedustelu ovat järjestelmien ja organisaatioiden välistä kamppailua. Kyky luoda luottamuksellisia suhteita on välttämätöntä, jotta vastapuolesta voi muodostaa oikean kuvan. Vakoilija on usein omintakeinen persoona, missä on riskinsä toimeksi­antajan kannalta.

Tyylillisesti kirja on reportaasi. Värikkäitä ja jännittäviä tarinoita riittää. Mutta vaikka kirja luo laajan kuvan vakoilun m­aailmasta, ei siinä silti ole kaikkea. Kustannusvaiheessa parisataa sivua karsiutui pois, muun muassa Israelin tiedustelu- ja vakoilutoiminta. Kiinasta on vain kymmenkunta sivua.

Tietenkin Neuvostoliitto ja Venäjä ovat olennainen osa suomalaista vakoilun maailmaa, kuten viime sotien aikana myös Saksa. Neuvostoliitto/Venäjä vakoili Suomea, mutta Suomi ei ollut vain kohde ja uhri vaan osasi vakoilla itsekin. Vuonna 1933 viranomaiset paljastivat suuren vakoilurenkaan. Siinä oli mukana myös yleisesikunnassa palvellut luutnantti Vilho Pentikäinen, joka viiden vuoden ajan välitti tietoja sotilaallisista asiakirjoista neuvostolähetystölle.

Rislakki kertoo esimerkkejä tapauksista, joissa taitavan vakoojan kyvyt menevät hukkaan, kun oma työnantaja ei usko oikeita tietoja. Stalin torjui oikeat tiedot Saksan hyökkäyksestä 1941, koska ei halunnut uskoa niihin.

Tukholmassa ollut Suomen sotilasasiamies oli saanut japanilaisilta tiedon Neuvostoliiton tulevasta suurhyökkäyksestä kesäkuussa 1944. Tämän ja omankin tiedustelun tiedot vihollisen ryhmittymisestä hyökkäykseen Mannerheimin lähipiiri salasi marskilta. Kenraali Aksel Airo vielä käski miedontamaan kesäkuun tilannekatsausta hysteeristen helsinkiläisten rauhoittamiseksi.

Puolenvaihto ei vakoilijalle ole ongelma. Mahtava esimerkk­i tästä on natsihallinnossa kenraaliksi ilman rintamakokemusta ylennyt Reinhard Gehlen.

Vuonna 1941 Gehlen oli Saksan itärintaman tiedustelupäällikkö, johon myös suomalaiset pitivät yhteyttä. Sodan päätyttyä amerikkalaiset havaitsivat ihastuneina, että Führerille loppuun asti uskollinen Gehlen oli ammattimies ja panivat tämän Saksan oman ulkomaanvakoilun Gehlorgin päälliköksi. Juridisesti sotavangin asemassa ollut Gehlen vaati, ettei elintä saanut alistaa osaksi USA:n tiedustelua eikä velvoittaa tekemään mitään Saksan vastaista.

Aikaa myöten Gehlenin organisaatiosta kehkeytyi Liittotasavallan tiedustelupalvelu Bundesnachrichtendienst, jonka kanssa sekä Supo että pääesikunnan tiedustelu olivat ”hiljaisesti” yhteistyössä.

Läpi kylmän sodankin Suomi teki lähes keskeytyksettä yhteistyötä läntisten tiedusteluelinten kanssa. Esimerkiksi 1950-luvun alussa suomalaiset partiot tekivät valtion hiljaisella suostumuksella tiedusteluretkiä Neuvostoliittoon, osittain myös norjalaisten lukuun.

1960-luvulla ”liu’uimme idän vaikutuspiiristä lännen vaikutuspiiriin”, määritteli Ranskan tiedustelupalveluun yhteyttä pitänyt kenraali Ermei Kanninen, joka salaa Kekkoselta ja Moskovalta avasi kanavia myös Gehlorgiin. Myöhemmin puolustusvoimain komentajaksi ylennyt Lauri Sutela oli ensimmäinen sodanjälkeinen tiedustelupäällikkö. Hän noudatti itsenäistä politiikkaa ja kielsi kertomasta tiettyjä asioita presidentille, ”kun katsoi sen maan edun mukaiseksi”.

Valtiot vakoilevat toisiaan, mutta myös omaa väkeä. Suomessa silmälläpito kohdistui ennen muuta kommunisteihin, joiden vaikutusvaltaa pelättiin. Kun vuotajia riitti Skp:n sisäpiiriä myöten, pääesikunta oli kommunistien aikeista perillä, sikäli kuin aikeita oli.

Välirauhan ja jatkosodan aikana sisäinen valvonta seurasi mielialoja ja ”ryssänystävät listattiin ja ilmiannettiin”. Rauhan tullessa toiminta lakkasi, mutta miehet jäivät asemiin. Virallisen valtiollisen poliisin rinnalla oli Sdp:n 10 000 miehen asiamiesverkosto, jolle toimintaa oli ulkoistettu. Sitä opasti John Raymond Ylitalo Yhdysvaltain lähetystöstä.

Nämä muutamat tarinat ovat vain välähdyksiä Rislakin rikas­sisältöisestä teoksesta. 

Esko Rantanen on toimittaja.

Jukka Rislakki: Tiedustelu ja vakoilu. Opit, operaatiot, agentit, 478 sivua. Docendo 2024.

Teksti on julkaistu alun perin Kanava-lehden numerossa 5/2024. Kanavan voit tilata täältä.