Taikuri leikkii ajan kanssa

Rolling Stones lauloi: Time Waits for No One, aika ei odota ketään. Mutta Tempo-nykysirkusesityksessä näyttää, että kyllä se hidastaa Kalle Nioa varten.

Tempo esitettiin viime vuonna Helsingin juhlaviikoilla.

Nyt se menee maailman arvostetuimpiin taidetapahtumiin kuuluvan Venetsian biennaalin tanssiohjelmistoon. Tempo on myös kiertänyt Eurooppaa ja jatkaa muun muassa Singaporeen.

Nion ja koreografi Fernando Melon akro­baattisessa ja surrealistisessa tanssissa ihmiset ja tuolit kaatuvat ja putoavat äärimmilleen hidastettuina.

Sitten Georges Méliès’n päivien on ollut selvää, että elokuvalla voi nopeuttaa, hidastaa, toistaa ja pysäyttää aikaa. Mutta kun se tehdään lavalla elävänä, tulos näyttää taikuudelta. Siellä Nion juuret ovatkin.

”Harrastin taikuutta jo lapsena ja aloin taikoa työkseni alle kaksikymppisenä. Jossain vaiheessa se alkoi tuntua ahtaalta”, hän kertoo.

Nio teki musiikki- ja skeittivideoita ja haki lisää keinoja Taideyliopiston Kuvataide­akatemian tila-aikataiteiden opinnoista. Niosta tuli monipuolinen taiteilija. Hän sekoittaa taikuutta, teatteria, nykysirkusta, valokuvaa, kokeellista elokuvaa ja kuvataidetta.

Nio oli mukana perustamassa WHS-teatteria. Hän teki Kiasma-teatteriin vuonna 2003 WHS-kumppaneidensa Ville Walon ja Anne Jämsän kanssa Odotustila-esityksen, jota vietiin yllättäen yli kymmenen vuoden aikana yli kahteenkymmeneen maahan.

”Oltiin osaltamme luomassa suomalaista nykysirkusta. Laji siirtyi teltoista teattereihin.”

Nykyään Niolla on monta roolia, mistä hän pitää. Hän on ohjaaja, lavastaja ja esiintyjä, joka saa työskennellä erilaisten ryh­mien kanssa. Nion ja WHS:n lisäksi suomalaisen nykysirkuksen kansainvälisiä tähtiä ovat muun muassa Circo Aereo ja Race Horse Company -ryhmät.

Taikurit eivät perinteisesti paljasta, kuinka tekevät temppunsa. Niokaan ei kerro, kuinka Tempossa venytetään aikaa ja painovoimaa. Konstit ovat kuulemma teknisiä ja tylsiä, mutta uusia. Ainakaan Nio ei tiedä, että vastaavaa olisi sirkuksessa tehty ­aiemmin.

”Taikuudella ja elokuvalla on ihan ilmeinen suhde. Onko erikoistehosteiden ja taikuuden välillä edes mitään rajaa?”

Nio epäilee, että Tempon hidastuksia ei olisi voitu keksiä ennen kuin elokuva tuli luoneeksi niille pohjan. Myös valokuva on muokannut ihmisten käsityksiä. Nio sanoo, että esimerkiksi ilmassa leijuvat kummitukset syntyivät valokuvien kaksoisvalotuksista. Molemmat syntyivät vahingossa.

”Nautin eniten elokuvista, joiden ilmaisu ei ole vain tekstin ja näyttelemisen tallentamista. Esimerkiksi Michelangelo Antonioni leikittelee kuvalla ja hänelle maisema on tärkeämpi kuin tarina.”

Italialainen Antonioni oli elokuvan suuria modernisteja. Hänen päätöissään kuten Seikkailussa, Punaisessa erämaassa ja Ammatti: Reportterissa pelattiin unenomaisia identiteettipelejä tavalla, jota Nio arvostaa.

”Taikuus ja illuusiot ovat nyt suositumpia kuin koskaan. Suosio toistuu aina aikoina, jolloin ihmiset kokevat epävarmuutta so­tien tai laman takia.”

Tempo sai alkunsa, kun Nio kiinnostui metronomeista. Nimi viittaa rytmiin, mutta tarkoittaa myös aikaa italiaksi.

Nio alkoi pallotella ajatuksia kirjailija Harry Salmenniemen kanssa. Salmenniemi on opiskellut ajan filosofiaa. Samuli Kosmi­nen pyydettiin tekemään musiikkia.

”Tapasin eräissä bileissä myös Esko Valta­ojan. Kysyin häneltä, mitä kirjoja kannattaisi lukea, jos haluaa ymmärtää aikaa. Tähti­tieteilijä suositteli runoutta, koska hänen mielestään tieteellinen kirjallisuus aiheesta ei ole totta.”

Mitä aika sitten onkin, se näyttäytyy liikkeenä kuten planeettojen kiertona. Olipa ajan kulun vaikutelma oikea tai väärä, ­emme pääse siitä irti. Kellot ovat synkronoineet sen kaikille entistäkin yhtenäisemmäksi.

Juuri tämän todellisuuden Tempo rikkoo. Ajan hidastaminen vaikuttaa hypnoottiselta. Se tekee suuremman vaikutuksen kuin ajan nopeuttaminen, pikakelaus. Kun muutos tapahtuu näyttämöllä, sitä ei voi selittää kaukosäätimellä.

”Elävä esitys on nykyään harvoja tilanteita, joissa ei voi katsoa laitteiden ruutuja. Puhelimet pitää sulkea. Tempossa on vain se, mikä näyttämöllä tapahtuu. Pyrin luomaan maagisen ja meditatiivisen tilanteen, joka pohjautuu hidastuksiin”, Nio selittää.

Ei ole myöskään tarinaa, jota seurata. Tarinoiden sijaan Nioa kiinnostavat asiat, jotka tapahtuvat ihmisten pään sisällä ja joita ei ole ratkaistu valmiiksi.

Päästään takaisin taikuuden ytimeen. Nio sanoo, että ihmisen aivot pyrkivät aina luomaan asioista narratiiveja, etsimään syiden ja seurausten suhteita.

”Yksi taikuuden määritelmistä on, että luodaan keinotekoisia syy-seuraussuhteita, jotka eivät voi olla totta, mutta jotka aivot haluavat uskoa todeksi. Narratiivisuuden rikkominen on taikuuden koko juju.”

Vaikka Tempossa ei ole yhtenäistä tarinaa, siinä on tilanteita. Toisinaan kaksi esiintyjää yritti pakottaa kolmannen keskittymään johonkin paperiin. Onko kyseessä vapauden ja vallan teema?

Katsoja saa itse päättää, mitä paperi sisältää, Nio sanoo.

”En halua julistaa tiettyä ­sanomaa, mutta esityksen kehystävässä Salmenniemen tekstissä puhutaan mielenosoituksista ja poliiseista. Mieltä joudutaan osoittamaan yhä uudestaan samojen asioiden takia.”