Itsetuho ja sirkushuvit

Yhdysvalloissa neljännesvuosisadan työskennellyt meksikolainen Alejandro González Iñárritu on ohjaaja, jota ei tunneta hienovaraisuudesta. Babel käsitteli globaalia eriarvoisuutta voimakkaan tunteellisesti. The Revenant oli maksimalistinen selviytymisjännäri erämaassa. Kun Iñárritu viimeksi valitsi tyylilajikseen satiirin, syntyi parhaan elokuvan Oscarin voittaja Birdman, joka piikitteli viihdealaa ja Hollywoodia.

Diggerissä ohjaaja menee julistavassa kantaaottavuudessa entistä pidemmälle.

Samalla elokuva kaivaa rehvakkaasti maata sekä koko satiirin idean että itsensä alta.

superrikas Digger Rockwell (Tom Cruise) on öljymoguli, sivistymätön moukka ja pakkomielteisen ahne kuin Roope Ankka. Kun porausasemalla tapahtuu suuronnettomuus, Rockwellia kiinnostaa koneiston kunto. Uhreilla ei ole väliä.

Yhdysvaltain presidentti Compson (John Goodman) on Rockwellin liittolainen, joka muistuttaa nousuhumalaista Donald Trumpia. Vallanpitäjien herrakerhon jäseniä yhdistää sukupuolen, rasismin ja seksismin ohella tapa ilmaista itseään mahdollisimman härskisti. Vakiintuneiden pituusmääreiden sijaan he puhuvat kullinmitasta.

Kun mahtimiehille selviää, että erittäin riskialtis Grönlannin öljyoperaatio on käynnistänyt miljoonien eurooppalaisten henkeä uhkaavan ketjureaktion, ensin haukutaan viestin tuova tiedemies (Riz Ahmed).

Ainoa Rockwellissä empatiaa herättävä olento on ikäloppu ja sairas kissa. Mutta miksi se on selvästi mekaaninen otus?

Kissan keinotekoisuudelle ja alleviivatuille karikatyyreille on selitys. Digger on metaelokuva, jossa vallanpitäjien irvokkaat touhut ovat farssinäytelmää, kirjaimellisesti. Cruise esittää kaksoisroolissa rikasta hirviötä teatterin lavalla ja näyttelijää, jonka mielestä hahmo on kömpelöä parodiaa.

Suurempiakin yllätyksiä on luvassa, mutta elokuvan rytmi ei tue uskaliasta kahden ristivetoisen tarinan rakennetta. Liioittelu kiertää kehää ja ylilyönnit toistuvat, kunnes ne eivät enää merkitse yhtään mitään.

Yhtäältä Digger haluaa paljastaa kenen pillin mukaan tässä maailmassa tanssitaan ja keiden nuorassa jopa satiirit tehdään. Toisaalta se on saarna ilmastomuutoksesta. Syyllisiä ovat massikeisarit, jotka salasivat tutkimustiedon vääjäämättömästä tuhosta, mutta myös mukavuudenhaluiset massat.

Kahden rinnakkain sormea heristelevän tarinan kuljetus on temppu, joka kiinnittää huomion itseensä. Jos hallitseva taso, parodianäytelmä omahyväisistä tuhoajista on jopa näyttelijähahmon mielestä lattea, jaksaako siihen eläytyä?

Kenties ei ole tarkoituskaan. Voi vain käydä niin, että elokuvasta tulee taiteilijan oman napaan tuijottelua. Väitteet vallasta ja kansan huijaamisesta ovat ilmeisiä ja ohuita. Takaa näkyy vain tekijän hykertely.

Silti Digger on poikkeuksellinen ja rohkea elokuva. Se on Hollywood-studio Warner Brosin vuoden suurimpia tuotantoja. Absurdin moraalitarinan paketointi viihdetuotteeksi on eräänlainen Troijan hevonen.

Trumpin ajan kuvana Diggerin ongelma on se, että satiiri on lähes mahdotonta, kun todellisuus on alati käsittämättömämpää. Ehkä Digger jää asiayhteydestä irrotettujen, sellaisina herkullisten meemien aarreaitaksi. Mainio on esimerkiksi kohtaus, jossa presidentti paiskaa hännystelijänsä heilutteleman Raamatun maahan ja haukkuu pyhän kirjan huonoksi, koska se on kirjoitettu hepreaksi eikä englanniksi. Hänellä ja vain hänellä on parempaa tietoa.

Iñárritun teokset ovat aina upean näköisiä ja hienosti näyteltyjä. Ikäistään vanhemmaksi maskeerattu Cruise heittäytyy hulluuteen antautumuksella. Goodmanin ja Ahmedin sivuroolit ovat huipputyötä. Sandra Hüller jää harmillisesti ulkokehälle Rockwellia haastavana siskopuolena. 

Alejandro González Iñárritu: Digger. Elokuvateattereissa 2.10. ★★