Suomea oppimassa

Suomea oppimassa

SK 30/2002: Suomessa asuvien ulkomaalaisten määrä ylitti keväällä sadantuhannen rajan. SK seurasi, kuinka heille opetetaan suomen kielen ja suomalaisuuden alkeita.

Teksti Susan Heikkinen
Kuva Petri Kaipiainen
(SK 30/2002)

Tässä jutussa esiintyvien henkilöiden uusia kuulumisia SK:ssa 27/2007.
Kuvassa yllä Kwanta Öhman (vas.) ja Natalia Ostapenko
kysyvät toistensa kuulumisia suomeksi, Alex Cholmondeley selaa sanakirjaa.

Suomi, tammikuu. Kulvinder Kaur vilkaisee luokkahuoneen ikkunasta, kuinka lumihiutaleet leijailevat Tikkurilan taivaalla. Kahta kuukautta aiemmin Kaur on muuttanut aviomiehensä perässä Intiasta Vantaalle. Nyt on kotouduttava, ja kotoutuminen alkaa suomen kielen alkeiskurssilta. Kaur katselee muiden opiskelijoiden nimilappuja: on ainakin Jevgeni ja
Irina, Alex ja Ana. Ainoa yhteinen kieli on siis suomi, vaikka sitä ei monta sanaa osata.

Tuntiopettaja Elviira Niemi aloittaa äänteistä ja pakottaa opiskelijoidensa suut suomalaisille mutkille.

”Päläpälä-pölöpölö”, Kulvinder Kaur toistaa opettajansa perässä. Mitähän se mahtaa tarkoittaa punjabiksi?

”Äng, äng”, äännellään kuorossa, tunnustellen kuinka nenänvarsi väreilee.

”Vaa, vää”, makustellaan. Ryhmän venäläisille kaksoisvokaali on vaikea. Sen opettaja Niemi tietää hyvin, koska on itsekin kotoisin Petroskoista. Hän ei kuitenkaan heti paljasta opiskelijoille, että puhuu venäjää, sillä se vain hidastaisi oppimista. Monelle Venäjältä tulleelle on käynyt kuten Natalia Ostapenkolle, joka on asunut Suomessa neljä vuotta mutta on nyt ensimmäisellä kielikurssillaan.

”Kotona mies venäjä, naapuri venäjä. Minä myös venäjä”, Ostapenko selittää. Koulutukseltaan hän on lastentarhanopettaja, mutta vuodet ovat kuluneet omia lapsia hoitaessa. Muut kurssilaiset ovat ehtineet olla Suomessa vain joitakin kuukausia ennen kielikurssia.

Tunnin lopulla taivutetaan ensimmäinen verbi. ”Minä ymmärrän, sinä ymmärrät, hän ymmärtää”, luettelee Niemi. Opiskelijat luettelevat perässä, vaikka oikeastaan kukaan ei ymmärrä juuri mitään. Argentiinasta suomalaisen miehensä kanssa muuttanut Ana Claudia Pagotto näyttää hieman epätoivoiselta pöytänsä takana – kuin tietäen mikä savotta on vielä luvassa.

Kaikki kuitenkin tietävät, miksi istuvat luokassa. He ovat päässeet mukaan Vantaan kaupungin Vasama-projektiin, jossa työttömille maahanmuuttajille haetaan uutta, vakinaista koulutusmallia. Edessä on puolentoista vuoden kielenopetusputki, jonka aikana tutustutaan myös suomalaiseen yhteiskuntaan ja työelämään. Se, joka ei ole vielä sittenkään löytänyt työtä, saa henkilökohtaisen työvalmentajan.

Mutta nyt ollaan vasta alussa. Ensimmäisen lukukauden ohjelmaksi riittävät kielen alkeet ja tutustumisretket lähiseudulle.

Tasokursseja kaivataan

Ulkomaalaisten osuus Vantaalle muuttajista on noin 40 prosenttia, ja kaupungissa on 10 000 taustaltaan ulkomaalaista asukasta, yli viisi prosenttia väestöstä. Kevään kahteen Vasama-ryhmään olisi ollut 80 halukasta, joista vain kolmannes voitiin ottaa mukaan.

”Koulutustarjontaa täytyisi olla enemmän erityisesti niille, jotka jo osaavat suomen kielen alkeet”, koulutussuunnittelija Päivi Krooks Vantaan aikuisopistosta arvioi.

Erikoissuunnittelija Hilkka Palomäki Uudenmaan TE-keskuksesta sanoo, että koko alueella on puutetta eritasoisista suomen kursseista.

”On luku- ja kirjoitustaidottomia maahanmuuttajia, ja on hyvinkin osaavia, joilta puuttuu vain oman ammattialan kielitaito. Ja kielen oppiminen on yksilöllistä, toiset ovat lahjakkaampia. Tarvekin vaihtelee, ja jos tänä vuonna kuntaan tulee kymmenen lukutaidotonta ja ensi vuonna yksi, ryhmiä on vaikea muodostaa. Kursseille on pakko ottaa eritasoisia ihmisiä, ja silloin nopeimmin oppivat helposti turhautuvat.”

”Kauan Suomessa olleet maahanmuuttajat ovat huonommassa asemassa kuin äskettäin tulleet. He ovat ehkä saaneet suomenopetusta silloin joskus, mutta olleet sitten työttöminä monta vuotta, ja vaivalla hankittu kielitaito on rapistunut. Uusiin, kotouttamislain piirissä oleviin maahanmuuttajiin satsataan ja heidän menestymistään seurataan”, Palomäki sanoo.

Palomäen mukaan 1999 voimaan tulleeseen kotouttamislakiin ollaan yleisesti ottaen tyytyväisiä. Laki oikeuttaa ja velvoittaa työttömän maahanmuuttajan tekemään kotoutumissuunnitelman yhdessä työvoimatoimiston tai kunnan kanssa. Esimerkiksi viime vuonna kotoutumissuunnitelmia tehtiin koko maassa 11 300. Laki ei kuitenkaan tuonut lisäresursseja kuntiin ja työvoimaviranomaisille.

Työvoimapoliittisen kielikoulutukseen ei ole osoitettu määrärahoja erikseen. Työvoimatoimistot ja TE-keskukset päättävät, kuinka suuri osa niiden aikuiskoulutukseen suunnatusta rahasta suunnataan maahanmuuttajille. Vuosittain työvoimakoulutuksen aloittaa noin 7000 maahanmuuttajaa.

Työhallinto tarjoaa koottua tietoa työvoimapoliittisesta koulutuksesta, mutta työmarkkinoiden ulkopuolella olevat kuulevat kielikursseista usein vain suusta suuhun -menetelmällä. Suomen ja ruotsin kursseja tarjoavat muun muassa aikuisopistot, kansanopistot, yliopistot, aikuislukiot, maahanmuuttajien yhdistykset ja yksityishenkilöt. Tieto on hajallaan maassa, ja Hilkka Palomäki kaipaisikin internetiin kielikoulutuksen valtakunnallista tietopankkia.

Kotouttamisen puutteet on havaittu myös työministeriössä. Kotouttamislain muutoksia valmistellaan parhaillaan, ja hallitus aikoo valmistella Suomelle lähivuosina uuden maahanmuuttopoliittisen ohjelman.

Ainoa yhteinen kieli

Maaliskuisena torstaina Tatjana Pehrmanilla on syntymäpäivä, ja kurssitoverit järjestävät yllätyskekkerit. Ja paljonko Uralilta kotoisin oleva sankari täyttää?

”Kahteksantoista tietysti!” maskeeraaja Pehrman vitsailee kuusivuotias Katjusa-tytär kainalossaan.

Kokki Ana Claudia Pagotto on tehnyt yhden kakun, lastentarhanopettaja Irina Jalkanen toisen. Vantaan aikuisopiston pikku keittiössä keitetään pannulliset kahvia ja teetä.

Englantilainen Alex Cholmondeley ojentaa päivänsankarille kukat, ja mies palkitaan venäläisin poskisuudelmin. Naiset kikattavat.

”Minä paljon iloinen ja vähän hermostunut koska minä ei odottaa että te tee paljon juhlaa minulle”, Pehrman kiittelee.

Kurssilaiset ovat opiskelleet kymmenen tuntia viikossa, ja suomesta alkaa pikku hiljaa tulla heille yhteinen kieli.

”Minä haluan työssä koska minun miehen työssä”, kertoo Kulvinder Kaur Jevgeni Heiskaselle. Kaurin mies on töissä helsinkiläisessä ravintola Fenniassa ja puhuu jo melko hyvin suomea. Pariskunta haluaisi joskus perustaa oman intialaisen ravintolan.

”Ja sinä?”

”Minun vaimo myös tulevaisuudessa työssä. Minä haluan työssä ehkä tieteellinen työ. Minun ammatti on tutkijan”, vastaa geokemisti Heiskanen, yksi viime vuoden tuhannesta inkeriläistaustaisesta paluumuuttajasta. Hänen venäläissyntyinen vaimonsa on taiteilija.

»Minä menen tiitteriin… teetteriin… teatteriin», tapailee Alex Cholmondeley, kun harjoitellaan paikallissijamuotoja. Hänellä on Vantaalla suomalainen perhe, mutta kotona puhutaan enemmän englantia.

Suomen kieli on tiny bit complicated, hieman monimutkainen, mies harmittelee. On kuitenkin opittava, jotta saisi töitä. Kun on 16-vuotiaasta asti elättänyt itse itsensä, on vaikeaa nyt vain istua kotona, kolmikymppinen autonkorjaaja Cholmondeley pohtii.

Ulkomaalaisten työttömyys laskee

Suomessa asuvien ulkomaalaisten työttömyysaste on ollut viime vuodet reippaassa laskussa. Vielä 1998 ulkomaalaisista 39 prosenttia oli työttömänä, tänä vuonna enää noin 30 prosenttia. Samassa ajassa koko väestön työttömyys on laskenut 11 prosentista 9 prosenttiin.

Lukumääräisesti ulkomaalaisten työllisyyden lisäys ei ole huimaava. Ulkomaalaisväestön lukumäärä ylitti keväällä sadantuhannen rajan, mutta vain alle puolet heistä on työikäisiä ja -kykyisiä. Vuodenvaihteen tietojen perusteella suomalaisilla työpaikoilla paiskii töitä noin 7000 ulkomaan kansalaista enemmän kuin neljä vuotta sitten, mutta toisaalta työttömien ulkomaalaisten lukumäärä on vähentynyt vain tuhannella.

Maahanmuuttajien keskuudessa on olemassa syrjäytyneiden työttömien ryhmä yhtä lailla kuin supisuomalaistenkin keskuudessa.

Vaikka maahanmuuttajien määrä on kasvanut vuosi vuodelta, myös maastamuuttajia on viime vuosina ollut yhä enemmän. Vuonna 2001 nettomuutto kääntyi nousuun ensimmäistä kertaa neljään vuoteen: asukkaita tuli muuttoliikkeen kautta lähes 6000 lisää. 150 000:n ulkomailla syntyneen raja rikkoutunee Suomessa vielä tämän vuoden aikana.

Mutta missä on Alex?

Toukokuun puolivälissä, Sofianpäivänä, tuttu joukko purkautuu metrosta Kaisaniemen asemalle. Kaikilla on kädessään omatekoiset Helsingin kartat, joiden perusteella pitäisi osata suunnistaa Senaatintorille.

”Mihin nyt? Ylös, alas? Ulos? Vasemmalle? Oikealle?” kysyy Elviira Niemi. ”Ylös”, tietävät rullaportaiden juurella thaimaalainen Kwanta Öhman ja filippiiniläinen Mariel Mouhu.  Kuten sukunimistä voi päätellä, naisilla on suomalaiset miehet.

Aurinkoisella senaatintorilla Niemi tenttaa lisää: ”Minkä värinen kupoli on? Mikä on kartassa seuraava kohde? Mikä vuosiluku patsaassa on?”

Kurssilaisten kynät sauhuavat. Kotitehtävänä on kirjoittaa matkakertomus, ja siihen saadaan lisää aineksia Sofiankadun historiallisesta kulkueesta, kaupunginmuseosta ja Ateneumista.

Mutta missä on Alex Cholmondeley? Muut kertovat, että hän keskeytti kurssin. Se on kuitenkin iloinen uutinen: mies sai töitä maansiirtokoneiden korjaajana, alle puolen vuoden työttömyyden jälkeen.

Korjaustyö sujuu ammattimieheltä ilman kielitaitoakin, mutta esimerkiksi Pietarista tulleen kirjanpitäjän Irina Koouguian on opeteltava suomi hyvin saadakseen alansa työtä. Korkeakaan koulutus ei suojele työttömyydeltä, päinvastoin: mitä korkeampi koulutus, sitä vaikeampi maahanmuuttajan on Suomessa työllistyä omalle alalleen.

Kesällä moni käy kotimaassaan

Kesäkuun alussa on opinnäytteiden aika. Kukin pitää vuorollaan suomenkielisen esitelmän omasta kotimaastaan. Mustavalkoiset kalvokuvat tuovat koko maailman hetkeksi Tikkurilaan.

Kulvinder Kaur näyttää Taj Mahalin ja Amritsarin kultaisen temppelin. Irina Jalkanen kertoo Syktyvkarista, Komin tasavallan pääkaupungista. Mariel Mouhu esittelee rannan, jossa espanjalaiset vallanpitäjät 1800-luvulla teloittivat José Rizalin, filippiiniläisen kansallissankarin. Kwanta Öhman puhuu Bangkokista, Chantelle Wetu Kongosta.

Kesällä moni käy kotona. ”Me menemme Uralille”, sanoo Tatjana Pehrman. Ana Claudia Pagotto lähtee kuukaudeksi Argentiinaan, kotiin Entre Ríosin osavaltioon, Paranán kaupunkiin.

Joillekin koti-ikävä saattaa osoittautua ylivoimaiseksi: keskimäärin neljännes maahanmuuttajista palaa ennemmin tai myöhemmin kotimaahansa.

Oman äidinkielen pariin hakeudutaan hanakasti, ja onko se ihmekään? Alkeiskurssilla astutaan jo suuri askel, kun saadaan suut auki suomeksi, mutta itsensä ilmaiseminen hienojakoisesti on vielä vaikeaa. On hyvä, ei hyvä, paljon hyvä.

Tekisi mieli puhua niin paljon enemmän, todella keskustella. Siinä ei auta, että osaa erottaa toisistaan suomen kuusi verbityyppiä ja hallitsee vokaaliharmonian. Siksi kielioppia on kurssillakin käyty läpi vain sen verran kuin on ollut välttämätöntä.

Moni opiskelija on joskus jäänyt kurssipäivän jälkeen purkamaan murheitaan Elviira Niemen kanssa, edes sillä suomella minkä osaa. Kielenopettaja on siis usein myös ystävä ja terapeutti. Yksin on monelle liiankin tuttu sana, kesä taas saattaa merkitä aikaa, jolloin ei tapaa edes kurssitovereita.

Kaikki kurssilaiset haluavat mukaan elokuussa alkavalle jatkokurssille. Silloin mukaan tulee myös salakuuntelijoita: kurssin naisista ainakin neljä odottaa nyt vauvaa.