25 vuotta sitten
Olen tavannut Paavo Väyrysen ensimmäisen kerran 1980-luvun puolivälissä, haastatellut häntä sen jälkeen lukuisia kertoja ja jututtanut kymmeniä hänen ystäviään ja ainakin yhtä monia hänen vastustajiaan. Kaiken jälkeenkin Väyrynen on minulle pohjimmiltaan arvoitus.
Siitä lähtien kun Väyrysestä tuli keskustapuolueen puheenjohtaja, hän on kuin jonkin näkymättömän luonnonlain ohjaamana ajautunut yhä uudestaan samaan yksinäiseen umpikujaan pelkkien pahansuopien vihamiesten ympäröimäksi.
Aina hän on kuitenkin palannut takaisin entistä taistelutahtoisempana, vain hankkiutuakseen taas vähän ajan päästä uusiin vaikeuksiin.
Miksi tämä muuten niin lahjakas mies ei opi vastoinkäymisistään?
Mitä tiukemmin poliitikko tuijottaa omaan napaansa, sitä herkemmin hän ajautuu julkisuuden kanssa hakauksiin, eikä Väyrynen tee tässä poikkeusta.
Miten ikinä Väyrysen julkinen kuva onkaan syntynyt, ymmärrän toisaalta hänen katkeruutensa. Jos joku toinen lukee kaksi kirjaa päivässä, häntä pidetään sivistyneenä, mutta kun Väyrynen kahlaa putkeen Dostojevskin suuret romaanit, hänelle ilkutaan vuosia. Jos joku toinen perustaa kansanopiston, hän on suuri hyväntekijä. Väyrysen yrittäessä samaa opetusministeriölle hurrataan, kun se epää häneltä valtionavun.
SK 3/1999 Tuomo Lappalainen: ”Vielä kerran, tahdolla”, 22.1.1999.
Vuonna 1974
Juha Mieto on uljas näkymä, ja nyt Joutsassa hän hiihti pipo päässä tavoistaan poiketen – yleensähän hänellä ei ole ainakaan maaliin tullessaan lakkia tukkansa suojana.
Mutta miten on, miksi hän hiihti viisikymmentä kilometriä avokäsin?
Saattaa olla, että käsineettömin sormin sauvoista saa pitävämmän otteen kuin tumppujen kanssa, mutta silti: pakkanen ja viima ja hiki sekä kylmä sauvan hankain merkitsevät ainakin minun mielestäni melkoista reumaattista vaaraa.
SK 3/1974 Arto Paasilinna: ”Hiihto on Mietoa”, 18.1.1974.
