Pimeällä puolella

Teksti on julkaistu alun perin Parnasso-lehden numerossa 1/2026

”Onkohan tuo merimetso? Sen kai tunnistaa istuma-asennosta, mutta tästä ei oikein erota”, Anu Kaaja pohtii.

Hänen tämänhetkisen työhuoneensa ikkunat avautuvat Töölönlahdelle. Villa Kivi -säätiön omistamat ja kirjailijajärjestöjen hakemuksesta myöntämät työtilat ovat suosittuja, fyysisesti lähellä keskustaa ja henkisesti kaukana siitä.

”Tapasin täällä äskettäin erään biologin. Hän alkoi kertoa minulle alueen rikkaasta lintukannasta ja aloin ottaa selvää. Työ on vielä vähän kesken…”

Biologin taustahaastattelu liittyi Kaajan maaliskuussa ilmestyvään romaaniin Siluetinleikkaaja. Kaaja on saamaisillaan sen valmiiksi ja ryhtymässä uuteen teokseen. Nyt häntä kiinnostavat lintuja enemmän – haikalat.

”Kirja käsittelee pelkoa, mutta haiteeman kautta. Työnimenä on ’Haiesseet’. Se ilmestyy aikaisintaan 2027, mutta olen tehnyt jo innostuneesti pohjatöitä: katsonut B-luokan haikauhua ja lukenut niistä eläiminä. Hai on mielenkiintoinen yhdistelmä syvälle menevää, primitiivistä ja biologista pelkoa ja sen kulttuurisia sovelluksia.”

Teoksen kuvittaa Jenni Saari. Hän on suunnitellut ulkoasun kaikkiin Kaajan teoksiin. Rusetissa (S & S, 2023) visuaaliset ideat eivät loppuneet kansikuvaan vaan kuvataiteita ja kulttuurihistoriaa käsitellyt teos yllätti siinäkin suhteessa alusta loppuun. Se yhdistää tekstiin maalauksia, piirustuksia ja erivärisiä papereita. Kaaja on tehnyt piirustukset itse puuväreillä.

”Olen viime vuosina innostunut valtavasti länsimaisen taiteen historiasta, ja se on näkynyt kahdella tavalla. Olen matkustanut katsomaan klassisia teoksia, etenkin asetelmia, miettinyt niiden vetovoimaa tässä ajassa ja lopulta kirjoittanut niistä. Toisaalta olen itsekin tehnyt kuvataidetta, käynyt sekä käytännön kursseja että opiskellut taidehistoriaa. En yliarvioi osaamistani tekijänä, mutta sitä kautta saan paremman otteen materiaaleista ja valinnoista.”

”Kuvataide aktivoi eri osia aivoissa kuin kirjoittaminen. Siihen on helppo uppoutua. Nautin, kun voin istua suuressa ja tasokkaassa museossa tuntikausia. Sellainen tapa suorastaan pakottaa tekemään tarkkoja havaintoja. Kun maalaa tai piirtää itse vaikkapa mallia, se korostuu entisestään. Viime aikoina olen tosin tehnyt aika ekspressiivisiä juttuja. Roiskimisen ja pikkutarkkuuden yhdistelmä viehättää. Teokset varmaan myös ennakoivat haiteemaa.”

Hait ovat kiinnostaneet Kaajaa ihan lapsesta lähtien. Yhdeksän vanhana hän alkoi pelätä niitä valtavasti.

”Sitä ei kuitenkaan aiheuttanut Tappajahai vaan lukemani Valittujen Palojen artikkeli. Hait ovat hirveän vaikuttavia ja kauniita eläimiä, mutta minua kiinnostaa etenkin niiden näkyminen kulttuurissa. Mietin, mitä ne symboloivat ja miksi. Esimerkiksi ihmisyhteisön ja luonnon välistä suhdetta.”

Näiden kahden välinen käsitteellinen, joskus ankara jako on ikiaikainen ja suorastaan osa ihmisyyttä. Myös kuvan ja tekstin vastakkainasettelu on länsimaisessa historiassa vanha ja keinotekoinen, mutta ilmenee yhä. Kahta suurta pidetään erillään toisistaan ja silloinkin kun sekoitellaan, se tapahtuu yleensä kulttuurisesti sallituilla alueilla ja sovinnaisilla tavoilla.

Kaajan romaaneissa toistuu muutenkin intohimoinen kiinnostus myytteihin, taiteeseen ja muuhun humanistisen suuntautuneisuuden ytimeksi katsottavaan. Ennen kirjailijan uraansa hän opiskeli ensin kuvataiteisiin erikoistuneessa lukiossa, sitten taiteen maisteriksi Salfordin yliopistossa ja kävi Kriittisessä korkeakoulussa kirjoittajalinjan.

Jo siellä olivat tekeillä novellikokoelma Muodonmuuttoilmoitus (Teos, 2015) ja ensimmäinen romaani Leda (Teos, 2017). Muodonmuuttoilmoituksessa on esimerkiksi tarina kävelevästä Napoleon-patsaasta, eloon heräävästä seinämaalauksesta ja enkelin kohtaavasta ikkunanpesijästä. 1700-luvun lopulle sijoittuva Leda päivittää antiikin myyttiä kuningattaresta, johon roomalaisten ylijumala Jupiter yhtyy joutsenen hahmossa.

Varsinkin Rusetti ja sitä edeltänyt, prinsessamyyyteillä ja tuhkimotarinoilla ilkamoinut Katie-Kate tuovat esiin Kaajan humoristisen puolen. Hän on kirjailijana hauska, mutta sellaisella tavalla, joka ei välittömästi nosta pierutyynyä esiin. Korkea ja matala kulttuuri kuitenkin sekoittuvat suhteellisen yllättävin tavoin. ”Haiesseet” on tälle luontevaa jatkoa, samoin Siluetinleikkaaja.

”Tarkastelen ilmiöitä aika paljon niiden nurjalta puolelta. Se näkyy useimmissa kirjoissa. Huumori on hyvä työkalu käsitellä vaikeita asioita. Tietysti ihmisten huumorintaju eroaa paljon ja pinnallisen teoksen leimaa pelätään.”

”Yksi minun lempikirjojani on Nuoren Wertherin kärsimykset, joka on välillä todella hauska. Sillä on toisenlainen maine, mutta Goethe on ottanut selvän etäisyyden, josta käsin hän tarkastelee myös tunteissa rypemisen naurettavia puolia. Kieli on herkullisella tavalla liioiteltua. Jos joku sanoo, että kukaan ei ole kärsinyt näin, niin koomistahan se on. Silti Goethe on selvästi päähenkilön puolella.”

Arkisten asioiden alta voi toki löytää syvällisempiäkin tasoja. Siksi Kaaja tahtoi pöyhiä kuninkaallisia juoruja. Jokainen vanhoihin kuningassukuihin tutustunut tietää, että niiden valtapelit ja juonittelut ovat ajattomia.

”Tietysti silloinkin kun käsittelee jotain ajankohtaista, on etsittävä ilmiöstä se pysyvä ja yleisinhimillinen taso. Kirjan pitää minusta toimia pitkän ajan päästä ja myös sellaiselle lukijalle, joka ei ole kasvanut ihan samassa kulttuurisessa ympäristössä.”

”Totta kai tällaisia aiheita voisi käsitellä myös kuvataiteen tai videoesseen keinoin, mutta romaani on myös hyvä ja joustava väline. Siinä on tilaa pohtia ja kokeilla. Kaunokirjallinen ajattelu on vähän hitaampaa kuin journalistinen ajattelu. Se rakentaa kokonaisuuteen heti erilaisen tunnelman.”

Sekin on hyvä muistaa, että kaunokirjallisuus on kaunokirjallisuutta. Romaanin tekijä kehittyy hiljalleen asiantuntijaksi romaanien tekemisessä, ei automaattisesti muussa.

”Rusetin jälkeen kävi niin, että sain kuulla paljon kommentteja, miten olen varmaan taidehistorian asiantuntija. En, vaan vielä parempaa eli harrastaja. Mutta jännästi heti kun jokin on painettu kirjaan, siitä tulee painavampi.”

Ongelma on tuttu monille kaunokirjailijoille. Kun Jukka Viikilä sai ensimmäisen kerran Finlandia-palkinnon Akvarelleja Engelin kaupungista -teoksesta, hänet kutsuttiin pitämään arkkitehdistä puhetta Helsingin kaupungin historiaan liittyvään arvokkaaseen juhlaan.

”Kuten Viikilällä, myös minulla lähtökohta on ilmaisussa eikä tiedonvälityksessä. Haluan kyllä herätellä ajatuksia ja käytän faktoja siihen, mutta menen estetiikka edellä.”

Näin on rakentunut myös Siluetinleikkaaja. Nimi oikeastaan sopii kuvaamaan Kaajan estetiikkaa. Teokset ovat kohtauksittaisia, tarkasti rajattuja ja leikattuja. Kaaja ottaa turhan tyhjän tilan ympäriltä, jotta voi jättää sitä tarpeellisiin kohtiin teoksiaan.

”Pidän siluettitaiteesta, jossa mustan merkitys on olennainen. Lähdin sen hengessä kirjoittamaan romaania pimeydestä ja käsittelen pimeyttä sekä myyttis-kirjallisena että aivan konkreettisena asiana. Tyylini on tietysti omani, mutta inspiraationa ovat toimineet esimerkiksi romantiikan ajan kirjailijat kuten Goethe ja E. T. A. Hoffmann. Goethe piruili kirjoituksissaan Hoffmannille, minä pidän molemmista.”

”Viime aikoina on alettu puhua valosaasteesta. Pimeys on katoamassa kaupungeista. Monille eläimille ja eliöille se on kuitenkin elintärkeää enkä väheksyisi sen merkitystä ihmisellekään. Pimeyden karkottaminen liittyy paitsi kapitalismiin myös kulttuurihistoriaan. Kielemme on rakentunut siten, että valo on hyvä ja pimeys on paha. Vastakkainasettelu ilmenee ihan arkisessakin puheessa.”

Kaaja päätti kääntää asetelman toisinpäin. Hänen romaanissaan eletään yhteiskunnassa, jossa pimeys koetaan hyvänä ja turvallisena. Kieli ja sanonnat ovat rakentuneet sen mukaisesti.

Toinen teosta hallitseva teema on julmuus, jota kirjailija on pyöritellyt aiemmissakin teoksissaan.

”Minun on vaikea ymmärtää ja sietää, miten julmia ihmiset ovat toisilleen ja miten piirrettä löytyy itsestänikin. Siluetinleikkaajassa keskityn erityisesti lapsiin kohdistuvaan julmuuteen. Sen lisäksi että aikuiset voivat olla lapsia kohtaan julmia, lapset kohdistavat sitä toisiin lapsiin.”

Romaanin nimen Siluetinleikkaaja on myös kirjan nimi kirjassa. Teos rakentuu kulttuurisen romahduksen jälkeiseen maailmaan. Siinä asuu historiasta innostunut, vähän meidän aikaamme nostalgisoiva kertoja. Hän kuvaa kirjallisuudentutkija Luciaa, joka tutkii pakkomielteenomaisesti muka 1980-luvulla kirjoitettua Siluetinleikkaaja-lastenkirjaa. Siitä tehdään TV-sarja ja jatko-osakin.

”Kirjan kummallisessa Maisema-maailmassa aurinko ei laske koskaan ja siellä on vain lapsia. Maisemassa meinaa palaa, joten vaatteet ovat käypää valuuttaa ja aikuiset ovat vaarallisia. Lapset pyrkivät valosta sumun läpi pimeyteen, jossa on enemmän turvaa. Siluetinleikkaaja pystyy leikkaamalla lähettämään lapset takaisin tähän maailmaan.”

Asetelma kuulostaa fantasiakirjalta, mutta Kaaja käytti romaaniinsa lähteitä laajasti. Yhtenä lähteenä oli Sirkka Lekman, joka on legendaarinen siluettitaiteilija.

”Hän oli töissä Linnanmäellä jo 1980-luvulla ja teki siluetteja lapsille vuosikymmenten ajan. Viime kesänä Lekman osallistui siellä parin päivän näytökseen vuosien tauon jälkeen. Kyselin häneltä leikkaamisen maailmasta. Esitys on suuri osa sitä taidemuotoa. Se tapahtuu silmien edessä, siinä hetkessä, ja kestää vain vähän aikaa. Kuitenkin jos vaikka lapsesta teetetään siluetti, sitä säilytetään vuosikaudet seinällä. Parin minuutin työ jähmettää ajan.”

”Siluetit olivat aikoinaan osa vapaaherrojen ja aatelisten vapaa-ajan viettoa. Näin äskettäin Porvoon museossa näyttelyn tuomari Anders Wilhelm Boije af Gennäsin 1800-luvulla leikkaamista pienenpienistä miniatyyrimaisemista. On outoa, ettei näin kiinnostavasta ilmiöstä ole kirjoitettu laajaa tietokirjaa tai ohjattu dokumenttielokuvaa. Työ näyttää hypnoottiselta. Ja se on ajankohtaisempi aihe kuin luulisi: nykytaiteessa esimerkiksi Kara Walker on käsitellyt rasistista kuvastoa kiinnostavasti siluettitaiteen kautta.”

Ajatus elokuvasta tulee Kaajalta luontevasti, koska hän opiskeli elokuvaleikkaajaksi ennen kuin ryhtyi kirjailijaksi. Pian hän alkoi keskittyä käsikirjoittamiseen ja ohjaamiseen.

”Leikkaajan oppi oli kyllä tarkkuudessaan hyödyllistä ja osaan poistaa suuriakin osia tarinasta. Elokuvaopinnoissa tarkentunut dramaturgian taju on kyllä ollut tarpeen. Siinä työssä ei kuitenkaan pääse vaikuttamaan aiheeseen ja toteutukseen tarpeeksi. Kun sain opinnot valmiiksi, halusin vain rikkoa aristoteelistä kaavaa. Aloin kirjoittaa runoja ja sittenkin suuntautua kirjallisemmin. Arvostan kirjailijan valtaa, joka ulottuu hänen luomansa maailman pienimpiinkin yksityiskohtiin. Proosa on omaehtoinen laji.” 

Teksti on julkaistu alun perin Parnasso-lehden numerossa 1/2026. Suomen Kuvalehti ja Parnasso kuuluvat samaan lehtiperheeseen Otavamediassa ja niillä on yhteinen päätoimittaja. Suomen Kuvalehti julkaisee Parnassossa aiemmin ilmestyneitä tekstejä verkossa. Parnasson voit tilata täältä.