Hämärien tilojen tarinoita
Virolaiset naiset saunovat Anna Hintsin elokuvassa.
Savusaunalla ja elokuvateatterilla on jotain yhteistä. Molemmat ovat hämäriä tiloja, joissa välillä asetutaan tuntemattoman viereen ja joissa voidaan kokea niin ruumiillisesti kuin henkisesti elähdyttäviä hetkiä.
Virolainen Anna Hints vaikuttui molemmista tiloista jo nuorena. Elokuvateatterissa hän kävi ensimmäisen kerran ennen kouluikää. ”Se tuntui totaaliselta, niin fyysisesti kuin emotionaalisesti.”
Savusauna taas on ollut paitsi Kaakkois-Viron myös suvun pitkä perinne. Hintsille sen merkitys aukesi 11-vuotiaana. Hänen isoisänsä oli kuollut, ja päivää ennen hautajaisia suvun naiset kokoontuivat savusaunaan. Siellä isoäiti kertoi isoisän pettäneen häntä vuosia.
”Hän päästi ulos kaikki tunteet, vihan ja pettymyksen. Olimme kaikki todistajia, eikä kukaan tuominnut. Me tuimme häntä.”
Hintsin lapsuudenkokemukset resonoivat hänen dokumentissaan Savusaunasisaruus. Se kuvaa saunovia naisia, jotka kertovat toisilleen ulkonäköpaineista ja seksuaalisesta väkivallasta, äideistään ja traumoistaan.
Syyskuussa Rakkautta & anarkiaa -elokuvafestivaalilla vieraillut ohjaaja kertoo aloittaneensa kuvaukset ystäväpiirissään. Elokuvaan ehti mukaan muitakin. Kuvaukset kestivät yhteensä seitsemän vuotta.
Valmiissa teoksessa näkyy yhteensä 25 naista, mutta intiimissä tilassa ei ole selvää, mistä yksi vartalo alkaa ja mihin toinen loppuu.
”Vartaloista tuli oikeastaan maisema”, Hints toteaa. Se oli tarkoituskin. Ohjaaja halusi purkaa kehojen seksualisointia ja löytää toisenlaisen katseen.
Siitä huolimatta useimmat naisista eivät halunneet kasvojensa näkyvän elokuvassa.
Hintsin mukaan tämäkään ei ollut ongelma. Kasvottomuus kuvastaa hänen mukaansa sitä pelkoa ja häpeää, jota kipeisiin asioihin edelleen liitetään.
”Ja ilman kasvoja elokuvasta tuli tavallaan sen ruumiillistuma, mitä naiskehoon syntyminen tarkoittaa. Sillä ei ole merkitystä, onko kyseessä Katri, Mari tai joku muu.”
Idea ei alkuun innostanut rahoittajia. Myös Eesti Filmi Instituut eli Viron elokuvainstituutti suhtautui nihkeästi.
”Elokuva sai tänä vuonna ensi-iltansa Sundancen elokuvafestivaalilla, ja tuomaristo antoi minulle parhaan ohjaajan palkinnon (kansainvälisten dokumenttien kategoriassa). He korostivat ratkaisujani, joista pitivät. Ne olivat juuri samoja asioita, joiden takia en saanut rahoitusta”, Hints sanoo.
Kuvausvuosien aikana maailmaa ravistelivat seksuaalisen väkivallan skandaalit ja metoo-liike. Hintsin kuvaama materiaali ei näyttänyt enää ainoastaan ikivanhan perinteen kuvaukselta vaan ajankohtaiselta näytteeltä mainituista. Rahoittajien mieli muuttui.
Myös osa elokuvan henkilöistä uskaltautui mukaan vasta metoon myötä. Uskallusta lisäsi ehkä se, että kuvattavilla oli poikkeuksellista valtaa materiaaliin. Hints kertoi avoimesti, mitä hän kuvattaviltaan toivoi. Heillä oli veto-oikeus aina viimeisen version näkemiseen asti.
”Koko homma perustui luottamukseen. Vasta kun olin editoinut elokuvan ja näyttänyt sen heille, he saattoivat allekirjoittaa suostumuslomakkeen. Se teki meistä elokuvantekijöistäkin haavoittuvaisia”, Hints sanoo.
Työryhmä oli haavoittuvainen toisellakin tapaa. Kohtaukset kuvattiin 80-asteiseksi lämmitetyssä saunassa. Ohjaajan, kuvaajan ja äänittäjän piti sopeutua lämpötilan lisäksi kosteuteen ja ahtauteen.
”Minun piti pitää yllä sitä emotionaalista tilaa mutta myös tsekata, ettei kukaan pökrää”, Hints sanoo.
Kosteuden takia kuvaaja joutui kikkailemaan linsseillä. Kameroita piti jäähdytellä kylmäpakkauksilla. Silti niiden metalliosat kuumenivat. Kuvaaja piti hanskoja.
”Se oli aika hullua. Kun Viron televisio halusi haastatella minua savusaunassa elokuvan ensi-illan jälkeen, heidän kameransa toimi noin 15 sekuntia.”
Anna Hints: Savusaunasisaruus. Elokuvateattereissa 8.12.