Kielletty menneisyys
Katja Gauriloff teki elokuvan aiheesta, josta ei voi enää vaieta.
Maailman ensimmäinen koltansaamenkielinen elokuva Je’vida saattaa olla myös viimeinen. Kieltä puhuu kolmisensataa ihmistä.
Koltta on ohjaaja-käsikirjoittaja Katja Gauriloffin ”mykkä äidinkieli”. Hän ei kieltä oppinut, mutta hän on kuullut sitä koko ikänsä. Siihen nivoutuvat inarilaissyntyisen elokuvantekijän omaan kansaan liittyvät lapsuudenmuistot.
Je’vida on elokuva, jota kohti Gauriloff, 50, on mennyt koko uransa. Se on tehty nyt, koska aiemmin ei ollut mahdollista.
Elokuva on fiktio, mutta takana on elämänmittainen tutkimus, ohjaaja sanoo. Je’vidaa on koottu tarinoista, joita hän on suvussaan kuullut, lapsuuden mielikuvista sekä kohtaamisista Saamenmaalla. Sellainen oli elokuvaa surrealismiin vievä kertomus taivaalta satavista kaloista.
”15 vuotta sitten liftasin Inarista Sevettijärvelle. Autoa ajava ukko alkoi kertoa, kuinka hänen syntyessään järvellä satoi siikaa. Minulla meni kylmät väreet.”
Gauriloff tiesi, että tätä tarinaa hän vielä joskus tarvitsisi.
Vain muutama vuosi sitten alkuperäiskansoista kertova taide alkoi nousta esiin maailmalla. Kun Gauriloff sai valmiiksi dokumentin Kuun metsän Kaisa (2016), hän oli muodostuvan aallon harjalla. Saamelaisaiheisia elokuvia oli vasta kourallinen.
Viime vuosina on kerrottu draamaelokuvina saamelaisten taistelusta Alta-joen vesivoimalaa vastaan (Anna joen virrata, Norja) ja pakkoruotsalaistamisesta 1930-luvulla (Saamelaisveri, Ruotsi). Syksyn ensi-iltoihin kuuluu Suvi Westin dokumentti Máhccan – kotiinpaluu. Aihepiiri ei olekaan marginaalinen, sille on kansainvälinen yleisö.
Je’vida alkoi ajatuksina Gauriloffin äidin isoisän kesästä. Se laajeni kuvaukseksi pakkosuomalaistamisesta. Kehystarinassa Seidi Haarlan näyttelemä nainen matkustaa äitinsä hautajaisten jälkeen tätinsä kanssa suvun tilalle Sevettijärvelle.
Nuori nainen ymmärtää olevansa saamelainen. Sanna-Kaisa Palon näyttelemä täti ei sitä ääneen kerro. Vanhempi nainen haluaisi polttaa muistot, kaikki esineet lapsuudestaan, sillä menneisyys sattuu niin paljon.
Je’vida on pihapiirissä kuutisenkymmentä vuotta aiemmin lapsuuttaan viettävän tytön nimi. Sen ajan idylli on karu ja tuhoon tuomittu.
Je’vida on elokuva kaltoin kohtelemisesta, alas painamisesta ja menetyksestä. Ei se voisikaan olla kuin hyvin synkkä.
Je’vidan lapsuudessa saamelaisuutta kitketään kurilla ja nöyryytyksillä. Koulu on vankileiri, jossa ihminen murretaan.
Esteettiset ratkaisut ovat ehdottomia. Elokuva on mustavalkoinen ja kuvattu laatikkomaisen kapealla kuvasuhteella. Se ei tavoittele suurta yleisöä vaan riisuttua runollisuutta.
Gauriloff kertoo elokuvanteon olleen kivuliasta. Budjetti oli liian pieni. Elokuvanteko oli mahdollista vain siksi, että ammattilaisten Haarlan ja Palon vaativat osuudet saatiin kuvattua neljässä päivässä.
”Näin jäi sentään aikaa osuuksille, joissa on lapsia ja ensikertalaisia.”
Monien näyttelijöiden sukunimi on sama kuin ohjaajan. Parikymppistä Je’vidaa näyttelee Heidi Juliana Gauriloff. Isoisänä nähtävä Erkki Gauriloff on ohjaajan äidin serkku.
”Nimestä riippumatta melkein kaikki muutkin saamelaisten näyttelijät ovat sukulaisiani.”
Nuoreksi Je’vidaksi ei oikein ollut muita vaihtoehtoja kuin Agafia Niemenmaa.
”Kun on yksi ainoa tämän ikäinen tyttö, joka puhuu äidinkielenään koltansaamea, niin kyllä mulla oli sormet ristissä. Ja hän olikin sitten kameran edessä todella hyvä.”
Maailmanensi-ilta oli New Yorkissa Tribecan festivaaleilla, ja syyskuussa Je’vida nähtiin Toronton elokuvajuhlilla.
”Etenkin Torontossa oli todella hyvä yleisö. Kanadassahan on sama historia. Niille oli järkytys, että tällaista on tapahtunut suomalaisessa hyvinvointiyhteiskunnassa, joka on heille tasa-arvon mekka. Heillä oli ihan eri kuva Suomesta ja Pohjoismaista.”
Je’vidalla on myös valistuksellinen tehtävänsä. ”Valitettavasti”, Gauriloff sanoo.
”Suomen koululaitoksen olisi pitänyt kasvatustyö tehdä, mutta ei tästä ole kerrottu. Se on jäänyt meidän yksittäisten saamelaisten taiteilijoiden ja aktivistien harteille.”
Sitä paitsi elokuva on kaunisteleva, Gauriloff sanoo. Lopussa on valoakin, pientä toiveikkuutta.
”Jos olisin kertonut totuuden, se olisi ollut rajumpi. Nyt yritin kertoa tämän kauniisti.”
Katja Gauriloff: Je’vida. Elokuvateattereissa 20.10.