Menneen maailman havainnoija
Kansanperinteen kerääjän teokset muistuttavat kulttuurin katoavaisuudesta.
3
MIN
Samuli Paulaharju (1875–1944) kolusi Suomea neljä vuosikymmentä keräten kansanperinnettä Karjalasta Lappiin. Usein mukana oli vaimo Jenny Paulaharju, joka osallistui keruutyöhön vuodesta 1920 lähtien.
Erityisesti Paulaharju muistetaan Saamenmaan tutkijana. Kesät hän haastatteli, valokuvasi, piirsi ja hankki esineitä, talvella työsti materiaalista kirjoja opettajantyön ohessa. Teoksia valmistui parikymmentä. Lisäksi Paulaharju kirjoitti satoja artikkeleita muun muassa Suomen Kuvalehteen ja Seuraan.
Paulaharjun syntymästä täyttyy huhtikuussa 150 vuotta. Viiden, alunperin vuosina 1921–1939 ilmestyneen kirjan uudelleenjulkaisu juhlistaa merkkipäivää. Mukana on kolmen tutkijan saatetekstejä.
Teokset kertovat eilisen Lapista kiehtovasti. Värikkäiden henkilöiden, luontaistalouden ja paikallisten tapojen ja uskomusten kudelma on elämänmakuinen. Paulaharju patikoi kohteesta toiseen ja virittyi ympäristön rytmiin. Hän myös mukautui paikallisten arkeen, söi samaa kuin muut ja majoittui isäntien ehdoilla. Vieras oli veistonopettajana taitava käsistään, mikä auttoi herättämään luottamusta haastateltavissa.
Kolttasaamelaisten tutkimus sattui alkuperäiskansan kulta-aikaan. Se päättyi pian Paulaharjun vierailun jälkeen sotiin ja väestönsiirtoihin, jotka Neuvostoliitossa merkitsivät pakkokollektivisointia, vankileirejä ja teloituksia. Myös Suomen ja Norjan alistamistoimet jättivät jälkensä Saamenmaan kulttuuriin ja elintapoihin.
Teossarja on muistutus luonnon ja kulttuurin katoavaisuudesta. Monista ilmiöistä jäljellä ovat vain tarinat. Tienootkin ovat voineet kadota, vaikkapa Lokan tekojärven syvyyksiin.
Aikalaistutkijoille Paulaharjun metodit olivat osin liian vapaamuotoisia, jotta ne olisi kelpuutettu tieteeksi. Kirjat oli muokattu ajan mieltymyksiin eksotiikkaa korostaen.
Paulaharju tallensi ”valtavasti ja nykytutkimuksen kannalta hyvin kiinnostavaa aineistoa”, pohtii folkloristiikan dosentti Kati Kallio, joka työskentelee akatemiatutkijana Suomalaisen Kirjallisuuden Seurassa. ”Hän oli pahoillaan siitä, että muut tekivät aineistoista tutkimuksia, joita hän ei puuttuvan akateemisen aseman ja tutkijakoulutuksen vuoksi voinut itse tehdä tai saada julki. Hänen työnsä laajuus ja yleistajuiset kirjat saattoivat toisaalta myös herättää kateutta tutkijoissa.”
”Tärkein syy nykytutkijoiden arvostukselle on, että hän pyrki tallentamaan kaikenlaista tietoa, vaikka ei sen arvoa tai sisältöä olisi ihan ymmärtänyt, kuten osassa saamelaisaineistoja”, saamen kielen dosentti Taarna Valtonen arvioi. Valtonen työskentelee tutkijana Turun ja Helsingin yliopistossa.
”Monimuotoinen ja -puolinen aineisto antaa tutkijalle mahdollisuuden valita oman näkökulmansa.”
Paulaharju oli hämmästyttävän tarkka etenkin kolttasaamelaisten esineistä ja asioista käyttämissään kielellisissä ilmauksissa. Hän on kuvannut Seitoja ja seidan palvontaa -teoksessa sekä yksittäisiä seitapaikkoja että niihin liittyvää ihmistoimintaa ja uskomuksia.
Saamelaisten pyhiä paikkoja tutkinut arkologian dosentti Tiina Äikäs painottaa Paulaharjun tekstien ”kahtalaista luonnetta”.
”Kun niitä luetaan syntyajankohta huomioiden, ne voivat yhä tarjota tietoa tutkimukseen, mutta niitä voi myös lukea ajankuluksi tekstistä ja kuvista nauttien.”
Kati Kallion mukaan Paulaharjun teokset ovat helppolukuisempia kuin alkuperäiset muistiinpanot. SKS:n arkistoon hän lähetti niistä puhtaaksikirjoitetut versiot piirustuksineen. Niissä on paljon sellaista tietoa, mitä kirjat eivät sisällä.
”SKS:lla on paraikaa käynnissä keräys, jotta koko puhtaaksikirjoitettu aineisto saataisiin verkkoon kaikkien tutkittavaksi”, Kallio sanoo.
”Jopa puolet aineistosta saataneen julki juhlavuonna, mutta lahjoitusten avulla projekti voi päästä pidemmällekin.”
Samuli Paulaharju: Kolttain mailta – Kansatieteellisiä kuvauksia Kuolan Lapista, Vanhaa Lappia ja Peräpohjaa, Taka-Lappia, Seitoja ja seidan palvontaa, Sompio – Luiron korpien vanhaa elämää. SKS, 2025.