Kuvataiteen Madonna
Kun on ollut katseen kohteena, tuntuu hyvältä ottaa fantasia omiin käsiinsä ja määritellä se itse, taiteilija Emma Ainala sanoo.
4
MIN
Noin puolitoista vuotta sitten taiteilija Emma Ainala oli työhuoneellaan, kun puhelin soi. Kiasmasta soitettiin ja kysyttiin, haluaisiko hän pitää yksityisnäyttelyn museossa. Ainala vastasi miettivänsä asiaa.
”Tajusin vasta viiveellä, että tämä on isoin juttu, jonka voi saada Suomessa. Että tämä on sikahienoa.”
Ainala, 37, tunnetaan unenomaisista maalauksistaan. Symboliikkaa ja kitsch-tyyliä sisältävien teosten hahmot ovat usein naisia. Yksi muuttuu hämähäkiksi, toinen kentauriksi, jonkun jaloilla vilistää rottia.
Like a Prayer -näyttelyssä on esillä taiteilijan teoksia kymmenen vuoden ajalta. Mukana on myös uusia maalauksia.
Näyttelyn nimi viittaa Madonnan samannimiseen kappaleeseen vuodelta 1989. Siinä kiteytyy samoja teemoja kuin Ainalan maalauksissakin: pop-estetiikkaa, feminiinisyyttä, hengellisyyttä ja eroottisuutta.
”Tykkään kujeilla nimillä ja viitata niillä populaarikulttuuriin, leffoihin ja biiseihin. Ne antavat pienen lukuohjeen.”
Rukous tuntui myös sopivalta vertauskuvalta taiteelle. Maalaaminen ja taideteoksen katsominen on hiljentymistä.
”Maalausta ei tarvitse välttämättä niin paljon selittää tai ymmärtää, vaan vain olla sen äärellä.”
Like a Prayer on Ainalan ensimmäinen retrospektiivinen näyttely. Hänestä tuntui luontevalta katsoa taaksepäin ja summata uraansa ja henkilökohtaista elämäänsä.
Yksi uusista teoksista on aikamatka 20 vuoden taakse. No Clean Girls in 2006 -teoksessa on keittiötä muistuttava huone, jossa alaston nainen pyllistelee kynttilätelineenä ja alligaattori kiemurtelee sukkanauhoihin pukeutuneen naisen jaloissa. Hän kokkaa, liesi käryää ja jalasta suihkuaa verta.
Vuonna 2006 Ainala oli 17-vuotias ja jo omillaan. Hän oli muuttanut Jyväskylästä Savonlinnaan, missä hän kävi kuvataidelukiota.
”Me käytettiin aika paljon alkoholia, kaivettiin röökejä jostain stökiksestä eikä huolehdittu oikein mistään.”
Hän myös maalasi, tosissaan. Sen ansiosta hän oli niin valmis, että pääsi suoraan lukiosta Kuvataideakatemiaan.
Lukioikäisenä Ainalalla oli tapana käydä autiotaloissa. Niiden hylätty, heitteille jätetty estetiikka kummittelee yhä hänen unissaan ja taiteessaan.
Hänen mielestään autiotalojen huoneet ovat yhtä aikaa yleviä ja eksistentiaalisesti kauhistuttavia tiloja.
Hän on alkanut käsitellä taiteessaan omaa teini-ikäänsä uudestaan myös sen takia, että esikoistytär on lukioikäinen. Ainalan elämä ei ollut samanikäisenä yhtä turvattua, mutta se oli vapaampaa.
Nykynuorten elämä tuntuu kontrolloidulta. Tytöillä on tiukat ihonhoitorutiinit ja nukkumaan mennään kymmeneltä.
Wilma-viestit kilahtelevat vanhemmille, ja nuoret kuvaavat kännyköillä itseään ja toisiaan. Kuvat leviävät salamannopeasti somessa.
”Kaikki pelkäävät mokaavansa”, Ainala sanoo. ”Saavatko he enää oppia virheiden kautta?”
Soft Hardcore Helsinki Contemporaryssä vuonna 2018 oli Emma Ainalan läpimurtonäyttely. Näyttelyn sosiaalista mediaa ja selfieitä kommentoivia teoksia on esillä Kiasmassakin.
Kymmenen vuotta sitten sometilit olivat kuin omia huoneita, joissa saattoi piipahtaa. Instagram tuntui vielä paikalta, jossa ihmiset ilmaisivat itseään ja estetiikkaansa.
”Nykyisin se on tori, täynnä kaikkea. En enää tykkää hirveästi olla netissä.”
Ainala päivittää edelleen jonkin verran tiliään. Hän poseeraa taitavasti rakennetuissa kuvissa, jotka erottuvat valtavirrasta. Unenomaisina ja viettelevinä ne muistuttavat hänen maalauksiaan. Joskus ne toimivat lähtökohtana maalaukselle.
Ainalan tapa esittää itseään somessa ja hahmojaan maalauksissa on yhtä aikaa feministinen ja häiritsevä. Hänen hahmonsa ovat vähissä vaatteissa, korseteissa, sidottuina, joskus pehmolelujen keskellä.
Usein he ovat tekijöitä ja toimijoita, kuten Ainala itsekin.
”Kun on ollut katseen kohteena, niin tuntuu hyvältä ottaa fantasia omiin käsiinsä ja määritellä se itse”, hän sanoo.
Mieleen tulee taas Madonna, jolle seksuaalisuuden provosoiva ilmaiseminen on merkinnyt voimaantumista. Ainalalle tämä ei ole kuitenkaan ihan helppoa.
”Siinä on jotakin ahdistavaa ja ristiriistaista.”
Mitä hän haluaa kuvillaan viestiä?
Kysymys on hankala, Ainala vastaa ja kertoo, että häneltä on kysytty, esineellistääkö hän naisia teoksissaan.
Mutta hän ei niin paljon mieti ja analysoi kuvia, jotka tulevat hänen alitajunnastaan.
”Heijastan jotakin, mitä koen tässä ajassa ja kulttuurissa. Haluan tuoda sen esiin. Ei ole minun vallassani päättää, onko se oikein tehty tai relevanttia.”
Ainalan teoksia on analysoitu symbolismin ja surrealismin kehyksissä. Hän lisää taidesuuntausten listaan prerafaeliitit, joiden tapa käyttää öljyvärejä ohuen kuultavasti, melkein akvarellinomaisesti viehättää häntä. Tekniikka näkyy hänenkin töissään.
Kun haastattelu on jo loppu ja nauhuri kiinni, Ainala kysyy ujosti:
”Pitäisikö mainita, että näyttelyyn on rakennettu leopardikuosilla verhoillut portaat?”
Niissä voi ottaa selfien.
Emma Ainala: Like a Prayer. Kiasma (Mannerheiminaukio 2, Helsinki) 14.2.2027 asti.