Mikko Rimminen - keskimääräiskirjoituksen tuolla puolen

Finlandia-palkinto
Teksti
SK:n toimitus

Suomen Kuvalehti esittelee numerossa 50/2010 vuoden kiinnostavimmat kirjat. Teoksiin sisältyy tarua ja totta, vanhoja totuuksia ja uusia oivalluksia. Miten monella tavalla kirjailijat osaavatkaan tehdä vieraan tutuksi ja tutun vieraaksi. Jo tuhannesti kuultu tarina on jälleen kertomisen arvoinen.

Yksi valinnoista on Finlandia-palkitun Mikko Rimmisen romaani Nenäpäivä (Teos). Kirjallisuuskriitikkö Kaisa Neimala kirjoittaa arviossaan:

”Rimmisen romaanit näyttävät, millainen määrä kielemme sanastoa odottelee käyttäjiään keskimääräiskirjoituksen sanavaraston tuolla puolen. Ymmärtämisen vaikeutta Finlandian voittaneen Nenäpäivän omaperäiset ilmaisut eivät tuota.”

Mitä tapahtuu, kun kaksi kielistelijää kohtaa? SK:n toimittaja Risto Lindstedt tapasi Mikko Rimmisen vuonna 2007, kun tämän toinen romaani, Pölkky (Teos), oli julkaistu. Jo silloin Rimmisen kieli sai toimittajalta kehuja.

”Rimmisen lause synnyttää illuusion helppoudesta, aivan kuin jumalainen käsi tanssittaisi sormia näppäimistöllä ja kevyesti pyörtäilevä, itseään nautinnollisesti venyttelevä lause keinahtelisi sinne mihin mielensä tekee.”

Mikko ja Mikael – muistio Agricolan perillisten talvitapaamisesta ilman kipellystä on julkaistu Suomen Kuvalehden numerossa 48/2007. Lue juttu alta tai alkuperäisessä muodossaan pdf-tiedostona.


Mikko ja Mikael

Mikko Rimminen

Eräänä rasvattoman maidon värisenä iltapäivänä päätodistajamme, jota vielä tässä vaiheessa voimme vain epäillä häneksi, astuu kahvilan ovesta sisään päätään pyöritellen ja hänen harhailevassa katsannossaan on selviä viittauksia tarpeesta löytää, saamiensa tunnistetietojen mukaisesti, pullava ja poskiltaan naavoittunut mieshenkilö, mutta huolellisesti suunniteltu kohdanto viivähtää ovenavauksessa sisään livahtaneen ujouspuuskan kannatellessa molemminpuolista kevyttä epävarmuutta.

Tulija on jo niin pitkällä, ettei hänellä ole enää mainittavampia mahdollisuuksia liueta paikalta eikä ole mitään erityisiä syitä epäillä hänen persoonallisuusrakenteestaan mahdollisesti löytyviä salautumisen tarpeita, joiden epäily jo sinällään johdattaisi tarinamme arvaamattoman kyökkipsykologian kiehtovaan, mutta vaaralliseen taikapiiriin ja päätyisi lopulta matolta putoamiseen.

Järkevyyden ja kertomuksen rakenteellisen ryhdin säilyttämiseksi on työvelvoitetun kertojan kiirehdittävä nyt houkuttelemaan lukija lempeällä pakolla 470 vuoden takaiseen asetelmaan, joka on kirjailija Mikko Rimmisenkin, jonka henkilöllisyys on viimein tullut varmistettua, elämän kannalta hyvin merkittävä tapahtuma ja ilman tämän asianlaidan tarkastelua emme voisi päätyä ymmärrettävällä tavalla tarinan loppukäänteissä niihin kipeisiin mietelmiin, jotka olisivat ahdistavia, elleivät ne olisi niin tosia.

Kertojalla, joka on lämmennyt rimmismäisestä itse itseään yllyttävästä lauseilusta, on viimeistään tässä kohdin hyvä syy jäähtyä tietoisena niin aikakauslehtikirjoittamisen alituisista tilaongelmista kuin lukijoiden kärsimättömyydestä, jota ei ole syytä tässäkään enempää koetella ja vedättää, vaan on viimeinkin siekailematta ja selvästi kerrottava, mistä hitosta tässä kaikessa on kysymys.

Kysymys on Mikael Agricolasta, noin 497 vuotta, ja Mikko Rimmisestä, 31 vuotta. Kuluva vuosi (2007) on Mikaelin kuoleman 450-juhlavuosi. Mikko läsnäytyy kertomukseen kielisenä todistajana, sillä tarkoituksena on osoittaa miten erinomaisen hyvin suomen kieli voi, jaksaa ja elävöi.

Agricolan nimen esille ottaminen sysää tavalla tai toisella pohtimaan ”oma mieli, oma kieli” -ajatuksen merkitystä yleensä ja suomen kieltä erikseen. Suomalaisilla on, hellyttävyyteen saakka, taipumusta huolestua kielensä tulevaisuudesta. Kielipoliisin ankaran eetoksen omaavat ilmiantavat kärkkäästi sanallisen, ilmaisullisen tai kieliopillisen horjahtelun ja valmiiksi tallatuilta poluilta poikkeilun.

Jo Agricola ennakoitui kritiikin mahdollisuudesta. Uuden Testamentin kääntäminen oli vienyt kuusi vuotta (1537-43) ja alkupuheessaan Agricola kirjoittaa: ”Älköön siis joku kristitty ja jumalinen ihminen tai tämän kirjan lukija sitä pahaksi ottako, jos tässä vasta aloitetussa suomenkielisessä tulkinnassa jotakin sattuu olemaan erheellistä, outoa ja kummastuttavaa tai uudentekoista. Sillä selvää on, että mikään ei alussa ole täydellistä. Vaan jos joku Jumalan ystävä tästä lähtien pystyy osoittamaan paremmin, hänellä on siihen vapaa valta. Mutta katsokoon, ettei hän tuimasti kipelly.”

Nykysuomen sanakirjassa on noin 200 000 hakusanaa, joskin kielen todellinen sanavarasto on tätäkin suurempi. Agricolan käyttämien sanojen määräksi on laskettu noin 6 000. Tällä verbaalivarannolla oli vuoteen 1552 mennessä julkaistu 2 400 sivua suomenkielistä tekstiä. Se turvasi suomen kielen säilymisen seuraaviksi 300 vuodeksi. Kirjakielen kehittäminen, johon liittyi tuima taisto eri murteiden sivistyksellisestä kelpoisuudesta, tuli poliittisesti mahdolliseksi 1800-luvulla. Elias LönnrotinKalevalan ensimmäinen painos ilmestyi 1835 ja Aleksis Kiven Seitsemän veljestä 1870.

Agricolan elopäivinä kirja oli niin arvokas esine, että sen jälleenmyyntiarvo säilyi yhtä hyvin, ellei jopa paremmin, kuin Harley-Davidson moottoripyörien nykyisin. Agricola osti 1531 Turussa Martti Lutherin vuotta aikaisemmin painetun latinankielisen kirkkopostillan Errationes seu postillae Martini Lutheri in lectiones maksaen siitä viisi ja puoli markkaa. Kahdeksan vuotta myöhemmin hän myi nyt jo useilla henkilökohtaisilla kommenteilla merkityn kirjansa viidellä markalla.

Agricola oli kuolemansa (1557) jälkeen parisataa vuotta totaalihukassa, hänen hautapaikkaansa ei edelleenkään tiedetä. Agricola oli pakko löytää uudestaan, sillä vakavasti otettava kansakunta ei voinut syntyä ilman suurmiehiä ja sivistyksellisiä juuria.

Hölösuinen kertojamme viittasi jo varemmin 470 vuoden takaisiin asetelmiin, jolla tarkoitettiin elokuun 20. päivän tapahtumia Wittenbergissä 1537. Agricola kirjoitti (latinaksi) kirjettä Kustaa Vaasalle pyytäen äärimmäisiin kunnioituksiin kieputetuin lausein kuninkaalta henkilökohtaista ”stipendiä” opiskelunsa jatkumisen turvaamiseksi. Kirjeen tekee merkittäväksi se, että siinä ensimmäisen kerran viitataan Uuden Testamentin suomennoksen olevan jo tekeillä.

”Kuuluisin Kuningas ja Armollisin Herra!” kirjoitti Agricola. ”Sen vuoksi minä, melkeinpä kaikista halvin henkilö ja ilman minkäänlaista ystävien puoltolausetta, jota tässä tapauksessa suuresti tarvitsisin, rukoillen lähestyn Teidän Majesteettianne ja pakenen Teidän turviinne anoen jonkinlaista avustustani itselleni, niin vähän kuin sitä ansaitsenkin, jotta pyhän jumaluusopin opintoni voisivat tulla onnellisesti kirkon hyväksi.”

Mikko Rimmisen apuraha-anomusten muotokielestä ei ole esittää näytettä. Muista teksteistä kyllä on, sillä Rimminen on edelleen mukana Agricolan aloittamassa tosikirjat-sarjassa.

Rimminen on syntyhelsinkiläinen, hänellä ei ole murreperimää ja hänen kielihistoriansa on muutoinkin sangen tavanomainen. Teininä hän huvittautui käyttämällä ylevän ironisesti kirjakielen mahtipontisanastoa. Scifiä oli luettu ahmimalla ja luettu muutenkin ”Teemu Selänteen elämäkerrasta Dostojevskiin, josta tosin en ymmärtänyt mitään”.

Anselm Hollon suomennokset John Lennonin runoista ja lyhytproosasta John Lennon panee omiaan ja Hispanjalainen jakovainaa olivat täräyttäviä. ”Tajusin, mitä kielellä voi tehdä.”

Liukumäen alla istuskellen kaveriporukassa oli harrastettu alkusoinnutukseen perustuvaa tajunnanvirtapuhetta. Sitä jauhettaessa otettiin laksatiivisia vapauksia. ”Se oli kielellisen akrobatian notkistamista ja tuntui, että kielellä voi sanoa mitä hyvänsä.”

Rimminen on monikulmainen kielityöläinen. Hän on sekaantunut ”jossain määrin” suomentamiseen, opettanut kirjoittamista Kriittisessä korkeakoulussa, työskennellyt kustannustoimittajana, kirjoittanut kaksi runokokoelmaa (Jännittävää olisi nähdä pihalla lintuja, Tammi 2000, Sumusta pulppuavat mustat autot, Tammi 2003) ja kaksi romaania (Pussikaljaromaani, Teos 2004, Pölkky, Teos 2007).

Pussikaljaromaanissa kolme nuorimusta pohtii, kuinka tarkasti maailma on sittenkään kuvattavissa, ja havaitsee samalla, ettei omasta elämästään pääse lomalle sen paremmin kuin kielestään, siitä ei edes vaikenemalla.

Esikoisromaani otettiin riemastuksella vastaan. Syynä intoutumiseen eivät olleet vauhdikkaat tapahtumat juonenkäänteineen, sillä romaanissa ei itse asiassa tapahdu juuri mitään.

Laajaan ilahdukseen oli syynä Rimmisen kielisyys, virkkeiden, rytmin ja sanojen vaahtokylpy.

Romaanissa Pölkky ollaan edelleen hyvässä vedossa: ”Sitten, jälleen ilman ennehdintöjä, oikeastaan juuri kun tällainen seisominen alkoi tuntua jollakin tapaa kotoisalta, tapahtui niin että henkilömme aktivoitui jälleen. Äkkiä hän nimittäin päästi suustaan äännähdyksen, jota voidaan luonnehtia jyrkemmäksi kuin huokaus, mutta puuskahdusta köykäisemmäksi, muodosti ilmoille pienen höyrypilven, pudisteli vaatteitaan, laski matkalaukun kädestään ja istui viimein märälle portaalle.” Voiko sitä enää suomemmaksi sanoa?

Rimmisen lause synnyttää illuusion helppoudesta, aivan kuin jumalainen käsi tanssittaisi sormia näppäimistöllä ja kevyesti pyörtäilevä, itseään nautinnollisesti venyttelevä lause keinahtelisi sinne mihin mielensä tekee. Väärin, kaikki väärin.

Illuusion liepehillä on tummat varjonsa, Rimmistä painaa häpeän pelko. Fiktiollakin on ankara totuutensa. ”Ei saa jäädä mistään kiinni. Ei päälle liimaamisesta, falskiudesta. Entä jos epärehellisyys alkaa näkyä, huonous, yliyrittäminen, tärkeily.”

”Kirjaa kirjoittaessaan ei ymmärrä, että ihmiset lukevat sitä. Sen muistaminen aiheuttaa hengenahdistusta.”

”Kielen tarkkuus, taloudellisuus ja ytimekkyys on miehekkään sotimisen laji. Häpeällistä, eikö, laittaa liikaa sanoja peräkkäin, kun vähemmälläkin pärjäisi, kaataa kieltä lukijan niskaan aina vain lisää, eikö se ole jo ärsyttävää, rehentelevää kerskakulutusta.”

Toisaalta, jos kellä on mistä kuluttaa, ja toisen toisaalta, kuten hyvin tiedetään, ”pitkällä virkkeellä ei ole ollut traditiota pitkään aikaan”.

Rimminen sanoo, ettei hänessä ole riittävästi pässipäisyyttä ryhtyä taistoon ja sen huitoilevassa tuoksinassa jaella tuomioita kirjalliselle modernismin taakalle. Hän kyllä silminnähden kuumottuu aiheesta ja palopuheen pitäminen on pientä sytytystuikkausta vailla valmis, mutta hän tumppaa päättäväisesti hengen hehkun, sillä ”tärkeintä on, että kerronta on tietoista omasta kerrontatavastaan”.

Hän ei, todistuksensa mukaisesti, lakkaa rakastamasta Lars SundinPohjanmaa-trilogiaa, ”jossa matkan varrella kertojan asemalla leikitellään. Se on vuoroin kaikkivoipa, vuoroin avuton”.

Tämä rakkaudentunnustus sysää välittömästi nautinnon syliin, mikä lukijan nautinto syntyy, ”kun tekstissä näkyy kertomisen ilo, kun tekijä on ottanut kielellisestä apparaatistaan kaiken irti. Keskitie on tietysti se turvallisin tie”.

Ja onhan oikein ja kohtuullista, että tekijä viihtyy tekstissään, mikäli hän haluaa lukijankin siinä viihtyvän. Luonnollisesti kaikessa tekemisessä on omat tavoitteensa ja masokistiset alalajinsa.

Rimmistä ei voi leimata vain pitkien virkkeiden takojaksi, vaan on, eittämättä mieluinen, pakko kiinnittää huomionsa kahteen muuhunkin teksteissä läsnä olevaan seikkaan.

Hän entisöi vanhoja sanoja ja rakentaa uusia. Ne molemmat toimivat lauseita lujittaen samalla tavalla kuin raudoitus siltatyömaalla.

Vanhojen sanojen – kadotetuksi luultujen substantiivien ja äärilleen herkiksi viritettyjen kuvailevien verbien – restaurointi johtuu Rimmisen viehtymyksestä ja ymmärtämisen halusta.

Tämän rehabilitointitaipumuksen kunniaksi on nosteltava oluttuoppeja, jotka vaahtoisuutensa jo menettäneinä ovat odottaneet huomioiduksi tulemista ja keskustelun lennähtämistä viimeinkin siivilleen.

Uudissanarakentelua Rimminen taas ei pysty vastustamaan. ”Ei pysty, kun kieli antaa siihen mahdollisuuden. Jokaisesta sanasta saa uuden jonkinlaisella lopukkeella. Minulle uudissanat ovat loppujen lopuksi tautologian kammoa.”

Uudissanan luominen on demokraattinen teko. Sana on heti ja vapaasti kenen tahansa käytettävissä. Ainoastaan salasanojen kähmiminen on kriminalisoitu. Jos kirjallisuus on, kuten väitetään, varkaiden historiaa, niin journalismi on varmaankin näpistelijöiden.

Alun perin ja lopunperin kertovalla taholla ja teoksen maailmalla on oltava kieli, niin kuin romaanissa Pölkky, ”jossa kertojan kieli oli pakko sisäistää”.

Sisäistys tapahtui ”kieliopillisen ongelman kautta”.

”Kun kirjan päähenkilö on nimeämätön, vain hän, muut eivät voi sitä olla. Asia piti kiertää ja se oli pitkään ongelma. Sen ratkaiseminen teki onnelliseksi, ongelmasta tulikin ilmaisullinen ’oppi’.”

Pussikaljaromaanin aikakehä on päivänkierron kokoinen. Rimminen ei itsekään tiedä, minkä verran aikaa Pölkyssä kuluu. ”Sen maailma menee todella hitaaksi. Helmasyntinäni on pitkäpiimäinen suhde aikaan, eikä minulla ole tarvetta yrittää sijoittaa tapahtumista vielä jonkin pienemmän aikayksikön sisään kuin mitä Pölkyssä jo tapahtuu.”

Ehkä hyvä niin, sillä Pölkky on jo sarja turvoksiin potkittuja sekunteja, joiden sisällön Rimminen haluaa saada kuvatuksi. Valpastettu lause hiertää todellisuuden pinnassa, saartaa sitä, ja kuitenkin, loppujen lopuksi joutuu antamaan periksi.

Agricolan tavoite oli saada Raamatun sana ymmärretyksi, kristinuskon viesti välitetyksi. Hänen ei tarvinnut pohtia kielen ja todellisuuden välistä suhdetta. Rimmisen on täytynyt ja täytyessään hän on päätynyt jossain määrin surullisen kipeään totuuteen.

”Kieli ei riitä todellisuuden kuvaamiseen. Se on puutteellinen instrumentti synesteettiseen todellisuuteen nähden. Kokemusta ei voi jäljentää kieleen. Kielen täytyy luoda se kokemus itse.

Oman kokemuksensa täydellinen jäljittäminen päättyy pettymykseen, falskiuteen.”

”Minulla ei toistaiseksi ole vähäisintäkään halua ryhtyä epäonnistumaan esimerkiksi rakkauden kuvauksessa. Jos sille tielle lähtee, niin siinä todellinen elämä häviää.”

Vaikka keskustelua olutettiin ja kielenhuoltoa edesautettiin, mikä on tähdellistä todeta, vain tuopillisella, intoutui kertojamme päivän teemasta siinä määrin, että unohti kevennystarpeensa ja pulinointia jatkaen käveli Rimmisen kanssa Rautatientorille, missä hyväiset jätettiin Aleksis Kiven katseesta viivautuvalla, torin vinosti jakavalla linjalla kirjailijan matkatessa tapaamaan kustantajaansa, joka kohtaaminen oli jo ennakolta arvioitavissa hyvämieliseksi, ja joiden hyväisten jälkeen kertojamme alkoi tuntea epämääräistä hätää niin laukussaan irtolauseina olevan tarinan kokoamisesta kuin yhä lähemmäksi todellisuutta pyrkivistä rakollisista tuntemuksistaan ja oli kusta housuihinsa säilyttäen kuitenkin lopulta itsekunnioituksensa ja kuivat housunsa välttyen näin kaiken ylevyyden sammuttavalta tapahtumalta.

Suomen Kuvalehti kirjavalintoineen ilmestyy perjantaina 17. joulukuuta. Etsi lähin myyntipiste täältä.

Kuva Hannu Lindroos.