Vaikean ajan nostalgia
Emanuele Crialese muistelee elokuvassa elämäänsä 1970-luvun Roomassa.
Elokuvan nimi on Suomessa Rakas äitini, mutta alkuperäinen italiankielinen nimi L’immensità tarkoittaa äärettömyyttä. Se viittaa kokemukseen, joka on mahdollista vain nuorena. Tunteet ovat ylitsevuotavia ja maailma avoin sekä outo.
Ollaan 1970-luvun loppupuolen Roomassa. Perhe on keskiluokkaa. Äiti on espanjalainen. Italialainen liikemiesisä huolehtii rahasta mutta ei juuri muusta, eikä piilottele uskottomuuttaan.
12-vuotias Adri (Luana Giuliani) on saanut kasteessa tytön nimen Adriana, mutta on ilmoittanut olevansa Andrea, poika. Kompromissina häntä kutsutaan Adriksi.
Tässä ajassa ei tunneta käsitettä sukupuolidysforia, mutta siitä on kyse.
Miljöö on vanhanaikainen, aistikas ja niin tosi, että perheen kodin kokolattiamattoon imeytyneen tupakansavun voi melkein haistaa. Samoin sen, että Adrin pikkuveli Gino purkaa vanhempien kiristyvien välien herättämää ahdistustaan kakkaamalla nurkkiin.
Maailma on ohjaaja-käsikirjoittaja Emanuele Crialesen nostalgiaa ja niin myös tarina. Kun Rakas äitini sai maailmanensi-iltansa Venetsian elokuvajuhlilla, ohjaaja paljasti ensimmäistä kertaa julkisuudessa olevansa transmies.
”En ole salaillut sitä, monet ihmiset tiesivät”, Crialese kertoo.
Hänet tunnetaan värikylläisistä elokuvista. Ne ovat käsitelleet siirtolaisuutta Yhdysvaltoihin 1900-luvun aluessa (Kultainen portti) ja Välimeren pakolaistilannetta (Terraferma).
Crialese sanoo omakohtaisen elokuvan tekemisen olevan kiusallista huomion vuoksi, mutta välttämätöntä, koska oli menneisyyden käsittelemisen aika.
Vaikka elokuvan perhe ei ole yksi yhteen Crialesen vanhempien kanssa, hän ei kiellä yhtäläisyyksiä.
”Jos olisin elokuvan tehtyäni joutunut vastaamaan kysymykseen, onko tämä omaelämäkerrallista, en olisi voinut valehdellakaan. Mitä olisin sanonut, väittänyt olevani tarinan Gino?”
Rakas äitini on elokuva, jollaisia ei keksitä. Omakohtaisuus luo vakuuttavan kaikupohjan keskiluokkaisen lapsen ulkopuolisuuden kokemukselle.
Tarina on sekä lapsen että äidin. Seikkaileva Adri rakastuu romanileirissä tapaamaansa tyttöön Saraan, joka ei tunne tyttö-Adrianaa, vaan vain Andrean.
Äiti on glamoröösi, tavattoman kaunis ja hyvä. Häntä näyttelee Penélope Cruz.
”Äidin piti olla ulkomaalainen, jotta hän voi puhua lasten kanssa kieltä, jota isä ei aina ymmärrä”, ohjaaja kuvailee.
”Heille syntyy oma alueensa, jossa on tilaa kuvitelmille.”
Äiti on myös kärsijä, joka urheasti kätkee tuskaansa.
Rakas äitini käsittelee kulissinsa pystyssä pitävää ongelmaperhettä, mutta se on kuviltaan mitä kaunein elokuva. Suurinta lohtua tuo televisio. Ruudusta ei puutu tunnetta, sävyjä ja voimaa, vaikka lähetykset ovat mustavalkoisia.
Televisiossa esiintyvät italialaiset poptähdet, joiden maailmassa ei ole mitään arkista.
”Televisio oli siihen aikaan hämmästyttävää ja satumaista. Olen pahoillani nykyajan lasten puolesta”, Crialese sanoo.
”Kaikki oli lavastettua, kaikki oli show’ta. Se oli fantasiamaailma, johon pääsin milloin vain. Se edusti vapautta.”
Eletyn elämän tuntu koskee myös kuvitteellisia hetkiä, joissa Adri näkee ruudussa oman äitinsä, loisteliaana kuin aina.
”Adri kuvittelee äitinsä siihen maailmaan, koska siellä äiti olisi onnellinen. Siksi televisio on tässä tarinassa niin oleellinen. Se tarkoittaa onnellisuutta.”
Televisio ei ole ainoa asia, jota kohtaan Crialese tuntee nostalgiaa.
”Kulttuurin tekijöillä oli rohkeutta”, ohjaaja sanoo.
”Antonioni, Fellini ja Buñuel olivat pioneereja. Minne ovat kadonneet uskalias kokeileminen ja elokuvan kielen kehittäminen?”
Erityisesti Crialesea suututtaa Italian politiikan vajoaminen suohon.
”Tuon ajan suuret poliitikot pitäisivät nykyisiä pelleinä. Jos Aldo Moro eläisi tänään, ei hän kykenisi työskentelemään näiden klovnien kanssa.”
Kaikki on pinnallista ja samalla liian korrektia, ohjaaja huokaa.
”Sekä kulttuurissa että politiikassa pelataan samaa peliä. Luodaan itse ongelma ja esitetään, että hei, minulla on siihen ratkaisu. Luodaan pelkoja ja kerrotaan, että minäpä suojelen sinua tältä pelottavalta asialta. Kamalaa.”
Ohjaajan mukaan syntyvyyden lasku on osoitus henkisestä taantumasta ja pelon ilmapiiristä.
”Ihmiset eivät enää uskalla hankkia lapsia, koska he eivät koe voivansa taata hyvää tulevaisuutta. Meidän vanhempamme olivat tässä mielessä rohkeita.”
”Elämä on elämistä varten.”
Haastattelu on tehty Venetsian elokuvajuhlilla syyskuussa 2022.
Emanuele Crialese: Rakas äitini. Elokuvateattereissa 22.9.