Välähdyksiä puhekielestä

Suomen murteiden kenttätutkijana elämäntyönsä tehnyt, nykyisin jo eläkkeellä oleva mutta kirjoittajana aktiivinen Erkki Lyytikäinen on koonnut uusimpaan kirjaansa murteisiin liittyviä havaintojaan ja muistojaan eri puolilta Suomea.

Sehän on murretta! on melko suppea ja sisällöiltään sekalainen mutta sangen viihdyttävä kirja. Suomen kieliopista ja murteista kiinnostuneelle se on kevyttä ja hauskaa, silti sivistävää luettavaa.

Lyytikäinen ottaa aiheensa moniaalta. Hän muun muassa opettaa nopeat perusteet Agricolan kielen lukemiseen, tarkastelee lounaisperäistä tapaa viitata eläimiin hän-pronominilla, pohtii panna-verbin häveliäisyyssyistä johtuvaa romahdusta ja hauskuttaa sinkku-sanan kinkku-merkityksellä, joka on ruotsin skinka-sanan perua.

Useimmissa teksteissä Lyytikäinen lähtee ruotimaan yksittäistä sanaa. Mitä on räytyminen? Ennen saattoi räytyä voi tai tuli, nykyisin lähinnä sydän. Entä mistä tulevat sanat etsikko tai talikko, millainen on itämurteiden liudennus tai mihin h-kirjain oikeasti Peräpohjolan murteessa kuuluu? Miksi poliitikko käyttää esiintymistensä tehokeinona yleisgeminaatiota eli kaksoiskonsonanttia?

Paikoin Lyytikäinen kertoo omia ammatillisia muistojaan, perhemuistojaan ja havaintoja omasta taustastaan Kymin murteen puhujana. Omakohtaisuus on pikantti lisä, joka viestii, että tutkija elää rakkaan, varioituvan kieliyhteisön sisällä. Kirjasta välittyy innostunut ja utelias suhde kieleen. ”Mikään elävä kieli ei pysy paikallaan”, tutkija toteaa. ”Kaikki kielet muuttuvat hitaammin tai nopeammin.” Murretutkijoiden nauhureille on taltioitunut paitsi kielellisesti arvokkaita aineistoja myös ainutlaatuisia vanhan kansan kohtaamisia, lukuisia kertomisen arvoisia muistoja.