Näyttelijäkonkari Martin Landau: 30 vuotta sitten nykyiset menestyselokuvat olisivat olleet B-luokkaa
Yli sadan roolin Martin Landau tietää, että näyttelemisessä vain yksi asia on todella tärkeää.
Martin Landau Lontoon elokuvajuhlilla lokakuussa 2012. Kuva Rune Hellestad/ Corbis / SKOY.
Martin Landau sanoo mielipiteensä suoraan.
”Useimmat suuret menestyselokuvat ovat nyt sellaisia, jotka olisivat olleet selkeästi B-leffoja 30 vuotta sitten.”
Uusista Hollywood-elokuvista harva on suunnattu aikuisille. Hiteissä seikkailevat sarjakuvien supersankarit ja robotit. Ne kertovat vampyyrien rakkaustarinoista ja teini-ikäisistä taistelijoista mielikuvitusmaailmoissa.
”Ei sillä ole enää väliä, onko elokuva hyvä. Sitä markkinoidaan sadalla miljoonalla dollarilla ja se saa ensi-iltansa Yhdysvalloissa 3000 leffateatterissa. Elokuva menestyy tai ei. Jos ei, tuotantoportaan pomot saavat potkut. Se ei heitä haittaa. He siirtyvät seuraavan elokuvastudion leipiin samat kuviot mielessään. Se on kehä.”
Landau, 84, istuu lontoolaishotellin huoneessa. Hän näyttää hauraalta ja käyttää kävelykeppiä. Askel ei ole silti lainkaan jäykkä. Hän liikkuu nopeasti. Ehkä tyylikäs keppi on vain asuste.
Hollywood on muuttunut puolessa vuosisadassa. Teini-ikäisistä tuli suurin kohderyhmä vasta 1980-luvulla. Landau tietää amerikkalaisesta viihdeteollisuudesta aika paljon. Hän on tehnyt aika paljon elokuvia.
”Lähemmäs sata”, näyttelijä itse arvioi.
On niitä jo yli sata.
”Jestas, kun sanot sen, alkaa väsyttää. Lisäksi ovat noin 300 televisiosarjojen jaksoa. 80 osaa [1960-luvun] Vaarallista tehtävää, yli 50 Avaruusasema Alfaa…”
Uransa alkupuolella Landau näytteli usein konnia. Ensimmäinen todella iso elokuva oli Alfred Hitchcockin ohjaama Vaarallinen romanssi.
”Joukossa on myös paljon rooleja, joiden tekeminen tänään olisi epäkorrektia. Näyttelin intiaaneja. Ja meksikolaisia bandidoja”, Landau sanoo liioittelevalla meksikolaisaksentilla.
Silloin etnisetkin puheroolit annettiin usein valkoisille näyttelijöille.
”Jos tänään tekisin sellaista, kotini edessä osoitettaisiin mieltä ja ehkä minutkin pidätettäisiin.”
”Se olisi ihan asiaankuuluvaa kritiikkiä. Varsinainen elokuvakritiikki taas on ihan oma lukunsa. Arvostelut ovat nykyään kovin samanlaisia. Yksi kirjoittaa, ja muut kopioivat mielipiteensä siitä.”
Landau hymyilee ja vilkuilee pilke silmäkulmassaan. Hän tietää puhuvansa toimittajille, joista monia näpäytys koskee. Eikä hän kuulosta kitkerältä, päinvastoin. Huumori on pisteliästä, mutta lempeää.
Tim Burtonin luottonäyttelijä
Herra Rzykruskin liikkeet on toteutettu perinteisellä stop motion -animaatiolla. Kuva Disney.
Lontooseen Landaun toi Frankenweenie. Se on fantasiaelokuviin erikoistuneen Tim Burtonin animaatio, jossa poika herättää kuolleita eläimiä henkiin. Frankensteinin tarinasta ammentava satu on myös Burtonille tavallaan omaelämäkerrallinen. Mustavalkoinen animaatio on ennen kaikkea aikuisyleisölle suunnattu, ja ehkä siksi sen menestys on jäänyt laadusta huolimatta alle odotusten.
Burtonin ja Landaun ensimmäinen yhteistyö oli Ed Wood. Siinä Landau näytteli aikoinaan Draculaa esittänyttä Bela Lugosia. Elokuva sijoittui 1950-luvulle, jolloin Lugosi oli iäkäs ja sairas narkomaani. Rooli toi Landaulle ensimmäisen Oscarin, sivuosasta.
Roolihahmo Frankenweeniessä, herra Rzykurski, on kummallinen fysiikan opettaja. Koomisessa, goottihenkistä kauhukuvastoa mustavalkoiseen 1960-luvun Kaliforniaan sijoittavassa elokuvassa pikkupoika herättää henkiin auto-onnettomuudessa kuolleen koiransa sekä kaupunkia uhkaavia hirviöitä.
”Rzykurski oli Burtonin mukaan eurooppalainen, muttei mistään tietystä maasta. Sanoin Timille, että tyyppi on siis Sloboviasta, maasta josta slobot tulevat.”
Landau nauraa.
”Äänitimme ennen kuin animaatio viimeisteltiin. Olin lopputuloksesta ällistynyt. Hahmo käyttäytyy juuri niin kuin olisin hänet fyysisesti näytellyt. Hahmon totesin, että hänhän on kuin yhdistelmä Vincent Priceä ja nuorta minua.”
Burton ja Landau ovat hyviä ystäviä. Ohjaajalla on tapana suosia samoja näyttelijöitä: esimerkiksi Johnny Deppin kanssa hän on tehnyt kahdeksan elokuvaa.
”Yksi syy, miksi Tim teki Ed Woodin on se, että hänen suhteensa Vincent Priceen oli hyvin samankaltainen kuin Ed Woodin suhde Bela Lugosiin.”
Kauhurooleistaan tunnettu Price oli Burtonille ikään kuin elokuvallinen isähahmo. Oikea Ed Wood puolestaan oli Plan 9 From Outer Space -elokuvasta tunnettu ”maailman huonoin ohjaaja”, joka teki kauhuelokuvia suurella intohimolla, mutta pienellä budjetilla ja ilman itsekritiikkiä.
”Tiesittekö, kun Tim sai Painajainen ennen joulua -elokuvansa dvd:nä, hän kävi katsomassa sen Vincentin luona kaksi viikkoa ennen kuin Vincent kuoli. Suloista.”
Landaulla ja Burtonilla on muutakin yhteistä. Burton aloitti uransa animaattorina ja piirtäjänä. Landau puolestaan teki sarjakuvia New York Daily News -lehdelle jo 1940-luvulla, ennen kuin päätti keskittyä näyttelemiseen.
Woody Allenin ankarat opit
Landaun elokuvista kiistattomin klassikko on edelleen Vaarallinen romanssi, jossa hän oli James Masonin näyttelemän pääkelmin läheinen apuri Leonard. Se tehtiin 55 vuotta sitten.
”Hitchcock löysi minut teatterista. Olin esittänyt Middle of the Night -näytelmässä pehmotyyppiä. Hitchcock näki minussa jotain ja värväsi minut rooliin, joka oli kuin peilikuva, itsekeskeinen aggressiivinen kelmi.”
”Leonard-hahmo oli Alfred Hitchcockin mielestä homo. Tein roolin varovasti. James Masonilta kysyttiin koko hänen loppuikänsä ajan, oliko hänen roolihahmonsa Van Dam vastaavasti biseksuaali. Mason sai tiuskia, ettei hän ole vastuussa siitä, mitä Landau roolistaan teki.”
84-vuotias Landau nauraa pitkään.
”Hitchcock antoi näyttelijöille tilaa. Coppolakin. Tim Burton. Ja Woody”, näyttelijä listaa.
Hänet tunnetaan ennen kaikkea vahvoista sivuosista. Yhden sivuroolien Oscar-ehdokkuuksistaan hän sai Woody Allenin elokuvasta Rikoksia ja rikkomuksia.
”Jos Woody joutuu ohjaamaan näyttelijää, pian tulee kenkää. Veljeäni esitti kuvausten alussa eri näyttelijä kuin se, jonka elokuvassa näette. Heille tuli erimielisyyksiä. Tämä tyyppi, jota en nimeä, mutta joka oli Marlon Brandon ja Montgomery Cliftin luokkaa myös itsetuhoisuudessaan – hän alkoi tosissaan näytellä.”
Se ei ollut Allenin makuun.
”Puhu niin kuin itse puhuisit, älä yritä esittää gangsteria, Woody aneli. Tyyppi pani pahemmaksi. Jo riittää, Woody sanoi, älä tee enempää. Siitä tuli kummallinen egojen nokituskilpailu.”
Ohjaaja teki sen, mikä Landaun mielestä oli oikein.
”Neljäntenä kuvauspäivänä Woody antoi potkut.”
Hyvä ohjaaja antaa näyttelijöille leikkikentän, Landau luonnehtii.
”Ohjaaja voi sanoa, jos ei tykkää siitä mitä teen. Minua ei ole ohjattu yli 30 vuoteen. Täytän tyhjiön, jonka kohdallani tarinassa näen.”
Tähti vai näyttelijä?
”Monet tämän päivän nuorista ohjaajista tulevat suoraan elokuvakoulusta, eivätkä tiedä näyttelemisestä mitään.”
He ovat teknisesti päteviä, mutta eivät tiedä, miten näyttelijä ajattelee. Satoja tuotantoja kokenut Landau ei annan nykyiselle Hollywoodille muutenkaan korkeaa arvosanaa.
”General Motorsin pomojen oletetaan ymmärtävän jotain autoista. Studioiden pomot eivät nykyään ymmärrä elokuvanteosta paljoa, näyttelemisestä eivät sitäkään”, Landau miettii.
”Monet hyviksi sanotut näyttelijät ikävystyttävät minua. He ovat ennalta-arvattavia. Sen, miten perille päästään, pitäisi olla mysteeri.”
Elokuvien tekemisen tyyli on muuttunut täysin. Se saa veteraanin huokaamaan.
”Aikoinaan kaikki elokuvat olivat henkilövetoisia. Toki jotkut ovat edelleen, ja joissain kaahaus- ja räjäyttelyelokuvissa on myös henkilöhahmoja, joiden sielunelämää pitää tulkita ja ymmärtää. Mutta kovin erilaista on.”
”Kun minä menin 1930- ja 1940-luvuilla elokuviin, kaikki tähdet, James Cagney, Spencer Tracy ja kumppanit, olivat tulleet teatterista. He olivat ensisijaisesti näyttelijöitä. Tähteys oli toissijaista. He eivät aloittaneet ammatissaan tullakseen elokuvatähdiksi.”
Landau oli sitä sukupolvea, joka teki television ensimmäisenä vuosikymmenenä kameran edessä töitä kuin teatterissa. Televisionäytelmät ja mainoksetkin olivat suoria lähetyksiä studiosta.
”Ja kaikki tehtiin vierekkäisissä, jopa samassa studiotilassa. Pahimmillaan piti olla visusti katsomatta sivulle, ettei nauraisi, kun vieressäsi on viidakko ja siellä Tarzan puussa.”
”Televisiossa on edelleen opittava asioita, joita elokuvanäyttelijä ei kohtaa. Televisiosarjaa kuvataan 10 käsikirjoitussivua päivässä, elokuvaa kaksi sivua. Töitä paiskitaan koko ajan ja kovalla tempolla. Samaan tapaan kuin brittinäyttelijä käy RADA-teatterikoulun ja kiertää vuosia maataan Shakespearea näytellen, televisiossakin opitaan omilla jaloilla seisten. Mutta silloin aikoinaan televisiossa ei ollut aikaa edes sytyttää savuketta, kun ryntäsi lavasteesta toiseen ja vaihtoi lennossa roolivaatteet, joissa piti siksi olla tarrakiinnitys.”
Televisio elää uutta kultakautta. Aikuisten tarinat kerrotaan yhä useammin sarjoissa, ei ainakaan kalliissa elokuvissa.
”Televisiossa pitää luoda hahmoja, jotka haluat kutsua kotiisi yhä uudelleen”, Landau luonnehtii.
”Ei riitä, että tarina on hyvä. Tarvitaan huippunäyttelijän magnetismia. Hän luo hahmon, jonka kanssa haluat hengailla. Kelmi tai sankari. Vaikka televisiosarja olisi hyvä paperilla, se tarvitsee tuota voimaa, pidettävyyttä.”
Mikä yhdistää istuskelua ja murhaa? Motivaatio
Ketkä ovat Landaun uran parhaat ja huonoimmat ohjaajat?
”En voi vastata, koska monet huonoista ovat edelleen ystäviäni”, Landau sanoo nauraen.
”Ystäväni, taitava ohjaaja Martin Ritt sanoi, että ohjaamisesta 90 prosenttia on oikeiden näyttelijöiden valitsemista. Kun roolissa on siihen tarvittavan skaalan taitava näyttelijä, ohjaaja vain avaa hänelle oven.”
Näyttelemisessäkään ei ole mitään salaisuutta, Landau sanoo.
”Teen sen, mitä käsikirjoitus kuvailee ja minkä lavasteet määräävät. Jos tarinan mukaan miljöö on kylmä, kävelen huoneessa lämpöpatterin luo. Mietin, mikä on hahmon motivaatio, ja siinä se.”
”Jos ohjaaja käskee vain kävelemään huoneen halki, en ymmärrä miksi. Ihmiset tekevät kaiken syystä. Millaisessa elokuvassa kaksi henkilöä keskustelee pitkään seisaaltaan, jos tuoleja on tarjolla? Huonossa!”
Landau viittaa haastattelutilanteeseen.
”En ole ennustaja, mutta ennen kuin astuin tähän huoneeseen, tiesin yhden asian varmuudella. Jokainen, joka voi istua, istuu. Odotitte minua. Luitte ehkä jotain tappaaksenne aikaa.”
”Jos ollaan maaseudulla pellon laidalla, eikä penkkiä ole, siinä voi hetken seistä. Ennen pitkää etsit jotain, mille istua. On olemassa loogista ja epäloogista käytöstä.”
Hyvän ohjaajan tuntee myös siitä, että hänen epäilyksensä heräävät, jossa näyttelijä ei tunnista omia vaistojaan tai luota niihin.
”Jos näyttelijänä joudut kysymään ohjaajalta, miksi roolihahmoni tekee tämän, olet pulassa. Joko siksi, että ohjaaja on huono, tai siksi, että hän alkaa ajatella näyttelijän olevan kiusankappale: näyttelijä haluaa tietää liikaa ja vaatii paapomista.”
”Kunhan on syy, roolihahmo voi tehdä mitä vain, vaikka murhan. Miksi hahmo kävelee huoneen poikki – se on yhtä painava kysymys kuin miksi hahmo tekee murhan. Tarvitaan motivaatio. Kävelee päästäkseen vessaan. Murhaa saavuttaakseen jotain elämässään.”
Kuin syy-seuraussuhteiden merkitystä korostaakseen Landausta huolen pitävä pr-firman rouva ilmoittaa, että haastatteluaika on nyt ehdottomasti ohi. Landau kiittää häntä ja palaa aiheeseen.
”Jos kävelisin tästä yhtäkkiä pois kesken lauseen ainostaan, koska ohjaaja käskee, elokuva olisi varmaankin huono. Minun pitäisi ainakin sanoa kiitos, nyt on mentävä.”
Landau nousee tuoliltaan.
”Juuri nyt poistun tästä huoneesta, koska tämä rouva käskee. Se on ainoa syy ja motivaatio, jonka minä nyt tarvitsen. Siispä sanon: kiitos, nyt on mentävä.”
Martin Landaun haastattelu tapahtui Lontoossa lokakuussa 2012.