Harhailua kuoleman kentillä

Takavuosina ”vieraantuminen” oli muotisana puhuttaessa etenkin modernin ihmisen kohtalosta, nykyisin ehkä ”merkityskato”. Näistä olotiloista on moni kirjailija saanut materiaalia kirjoille, joita yleisesti ottaen ei kannata lukea. Tähän joukkoon liittyy Juha Siro yhdennellätoista kaunokirjallisella teoksellaan Yllämme kaartuva taivas.

Romaani seuraa nimettömän pojan/miehen elämää: lapsuus 1930-luvun Saksassa, toinen maailmansota, sodanjälkeinen traumojen runtelema elämä Venetsiassa. Toisessa tarinalinjassa toimittaja liikuskelee lähitulevaisuuden sotatantereilla. Kahden tason yhteys jää hämäräksi. Kaiketi Siro on hakenut analogisuutta: pieni ihminen, sivullinen, väkivallan keskellä. Noin löyhä sidos toimisi ehkä novellikokoelmassa.

Kiinnostavin osuus kuvaa natsi-Saksaa. Fasismi valtaa salakavalasti alaa normaalielämässä ja kätkeytyy sievien iskusanojen alle: luonnollisuus, terveys, yhtenäinen kansa. Nykypäivän lukijalle tulee hyvänä muistutuksena, että se ei alkanut kaasukammioista eikä mikään ole uutta auringon alla. Päähenkilö kuitenkin lipuu kaiken läpi mitäänsanomattomana haamuna, samoin kuin 2020-luvun toimittaja Aviel. He saavat kuulla kohtaamiensa ihmisten suusta jos jonkinlaista filosofeerausta, mutta lukijassa se ei herätä ajatuksia. Korkeintaan yhden: mikä kaiken tämän ns. pointti on?

Ironista kyllä, samaa toinen päähenkilö miettii lopussa. Vastaus lienee se, ettei mitään tarkoitusta ole – siis myöskään oikeassa elämässä. Ihmisiä kuolee, veri virtaa ja valtakuntia sortuu, mutta maailma jatkaa radallaan. Eikä siinä mitään. Taiteen kannalta nihilismissä ja vieraantuneisuudessakin kannattaisi silti olla mukana uhmakasta traagisuutta. Muuten jäljelle jää pelkkä mitäänsanomattomuus. Kuten nytkin.