Eroista erälle

Pidin kovasti jo Touko Kauppisen (s. 1981) esikoisromaanista Häikäisevät (Teos 2021). Sen lauseet ovat esimerkiksi tällaista tyyliä: ”Minä kuljeskelen kuin etsisin riittäviä juhlia tai levähdyspaikkaa.”

Persoonapronomini, jota ei välttämättä tarvittaisi, tuo mukaan hienokseltaan antikvaarisen vireen. Tyylissä on samaa kuin ajoittain Matias Riikosella tai Jyri Vartiaisella. Kaikilla kolmella on lauseen taju.

Häikäisevissä henkilökertoja pystyy lukemaan ajatuksia tai asettumaan toisen ihmisen tajuntaan, mutta koko teos on siinä määrin impressionistinen, ettei kyky vaikuta erityisen hätkäyttävältä. Toinen romaani Näkyvät ja näkymättömät tapailee vielä laajempaa yliyksilöllistä kokemusta.

Päähenkilö Nipe on kytkeytynyt irti ja muuttanut asumaan hylättyyn teollisuushalliin metsän reunaan vain hieman säilykkeitä matkassaan. Lähtö on tapahtunut äkisti, eikä hänen aiemmista vaiheistaan selviä paljoa. Aiheena ei ole survivalismi vaan päähenkilön suhde ympäristöönsä: ”Kun takaisin menneeseen elämääni tuskin on paluuta, on uskallettava paljon pidemmälle kokemukseen.”

Nipe tarkkailee varsinkin hämähäkkien toimia ja mielii muuttua niiden kaltaiseksi. ”Täällä tuntuu jo vähän eläimellisyydeltä ja pelkistymättömiltä ja löytämättömiltä tienoilta.”

Välillä paikalle osuu muita ihmisiä, mutta yhteisymmärrystä ei tahdo löytyä. Muutamassa luvussa kertojaksi vaihtuu Nipen sisko, mikä sävyttää henkilökuvaa toisesta suunnasta muttei tarjoa sen varmempaa tietoa. Hiljalleen Nipe etenee syvemmälle metsään: ”Metri metriltä olen enemmän kiasmaa, ja kohta minua ei ehkä ole enää, on vain asioiden täyteläisyys.”

Ulkoiset tapahtumat ovat pieniä. Tärkeämpää on se, millaisia kokemisen tapoja päähenkilö tavoittelee ja miten ne saisi sanoiksi. Hän pyrkii kohti avarampaa havaintoa, jonnekin erojen ja jaottelun tuolle puolen. Seuraa erikoislaatuisia näkyjä. Hän tuntee, että metsä katselee häntä suurella silmällään.

Lukijan täytyy tulkita, paljonko kerrotusta on esimerkiksi aistiharhaa ja kuinka syvälle eläimen olemukseen on mahdollista päästä – ja sitten miettiä, mitä tulkinta kertoo hänestä itsestään. Teoksen eetos tuntuu yhtä kaikki avoimelta ja uteliaalta. Kauppisen romaaneissa paljon on mahdollista mutta mikään ei ilmiselvää.

Ympäristötekstien perusaiheita on halu kohdata luonto niin välittömästi kuin suinkin ja toisaalta epävarmuus kielen kyvystä välittää kohtaamista. Jännite näkyy vaikkapa Margaret Atwoodin hienossa Yli veden -romaanissa (suom. Matti Kannosto, Kirjayhtymä 1986), joka kuvaa samankaltaista luontoon sulautumista kuin Näkyvät ja näkymättömät.

Kertomuksilla, joissa halutaan puhdistua kulttuurista, on oma vankka perinteensä. Nipe pohtii: ”Pää on ikään kuin alkanut tyhjetä puhumiseen sopivista sanoista. Tilalle on tullut voimakkaita vaistoja ja aavistuspuhetta.” Hän sanallistaa kuitenkin tällaisia vaikutelmia tarkasti.

Keskeinen skisma liittyy kieleen. Nipe etsii uudenlaista ilmaisua, mutta hänen kerronnassaan näkyy vaikeus päästä eroon perityistä konventioista. Hän vetoaa usein johonkin, mitä ”on kirjoitettu”, ikään kuin toteuttaisi jonkinlaista profetiaa. Kuuluu romaanin ansioihin, että ristiriidat saavat jäädä voimaan. Ei ehkä ole mahdollista mennä kulttuurin lävitse toiselle puolelle, mutta itse haave luo hienoa kieltä. Romaanin loppu jää ilmaan, koska muu olisi liian helppoa. Juuri kaikkine jännitteineen sanonnassa on omaehtoista voimaa ja laajuutta. 

Touko Kauppinen: Näkyvät ja näkymättömät, romaani, 188 sivua, Teos, 2024.

Teksti on julkaistu alun perin Parnasso-lehden numerossa 3/2024. Parnasson voit tilata täältä.