Monika Fagerholm kerää kiitosta Ruotsissa - lue näyte uutuuskirjasta
Monika Fagerholm Gennarbyvikenin rannalla. Kuva Kaisa Rautaheimo.
Monika Fagerholm on Ruotsissa tunnetumpi kirjailija kuin Suomessa. Tunnettu, arvostettu ja ihailtu. Hän on myös esikuva monelle nuorelle kirjailijan alulle. Varsinkin nuoret naiset fanittavat häntä. Pisimmälle kaikista menee Dagens Nyheter -lehden kulttuuritoimituksen päällikkö, joka julistaa tv-haastattelussa, että Fagerholm on nero. Ruotsalaiset ovat omineet hänet.
Fagerholm puristaa kainalossaan Göteborgs Posten -lehteä, jonka lentoemäntä oli antanut hänelle koneen ovella. Efterlängtat författare, odotettu kirjailija, kansiteksti kertoo. Kulttuurisivun pääjuttu, Tenholassa tehty. Lehti on jaossa myös Göteborgin kirjamessuilla.
”Vain juttu, ei arvostelu.”
Vasta silloin Fagerholm saa tietää, että Säihkenäyttämö on Ruotsissa arvosteluvapaa vasta Göteborgin kirjamessujen jälkeen. Hän vapautuu, alkaa hengittää. Hän haluaa lukea arvostelut yksin kotona.
”Mä olen silloin ihan beibi.”
Kirja tosin on jo myynnissä messuilla. Sitä jonotetaan sekä Fagerholmin ruotsalaisen kustantamon Bonnierin että suomenruotsalaisen kustantamon Söderströmin osastoilla. Liisa Ryömän suomentama romaani ilmestyy Teoksen kustantamana ensi viikolla.
Kirjan kaikki hahmot ovat kotoisin talvipuutarhasta.’
Talvipuutarha? Se on saari kirjailijan pään sisässä, hyvin henkilökohtainen. Siksi siitä on lähes mahdoton puhua. Siellä asuvat myös kaikki romaanihenkilöt, kirjoitetut ja kirjoittamattomat.
Talvipuutarha on myös leikki, jota Bengt ja amerikkalainen tyttö pelaavat. Leikki jossa on oma kieli, kuin oma maailma, unimaailma, haave. Omat säännöt, oma kieli.
Talvipuutarha, joka ”on ja ei ole totta”on läsnä koko ajan romaanissa, mutta taka-alalla. Ainoastaan yksi romaanin henkilöistä, nuori Johanna, ei pääse sinne, vaikka asuu sen vieressä. Kirja alkaa Johannasta ja päättyy häneen vuonna 2012. Hän etsii äitiään ja löytää hänet.
Syntyy uusia kertomuksia, raaempia, kauheampia, väkivaltaa, murhia.
Näyte Monika Fagerholmin Säihkenäyttämö-teoksesta, joka ilmestyy suomeksi Teoksen kustantamana. Suomentanut Liisa Ryömä.
Ja sitten Ulla Bäckström ottaa lumikuulan esiin. Kaivelee koristaan ruusujen alta.
”Katso”, pyöreä, muovinen, mahtuu hänen kuperrettuun kämmeneensä.
”Amerikkalainen tyttö lumikuulassa”, Ulla Bäckström kuiskaa. ”Talvipuutarhasta. Niitä myydään matkamuistopuodissa.” Pitelee lumikuulaa Johannan edessä ja Johanna näkee: lumikuulan sisällä kaksi muovihahmoa vetisessä maisemassa. Poika, tyttö, kalliolla – alla lammen musta vesi, valkoiset rakeet esittävät kuohua aalloilla, kuulan tausta hopeanhohtoinen.
Etualalla poika, selin, käsi koholla, kääntyneenä kohti tyttöä reunamalla juuri ennen putoamista, juuri ennen kuin hän putoaa, suin päin, ja katoaa pyörteiden nieluun. Pojan hartioiden takaa näkyvät vain hänen kauhistuneet kasvonsa; suu ammollaan, räikeän punaiset huulet avautuneina mykkään ikuiseen huutoon.
Ulla pellolla ravistelee lumikuulaa, lumi leijuu: pehmeät muovihiutaleet kieppuvat vedessä, valkoista ja hopeaa. Kimaltavat pellon ylle leviävässä pimeydessä, Talvipuutarhan kajo vahvistuu vahvistumistaan.
”Sanotaan että hän kuoli rakkauteen”, Ulla Bäckström kuiskaa. ”Suureen rakkauteen. Se joka tappoi hänet rakasti häntä liikaa. Se poika. Joka on selin. Mutta kuka hän oli, Nöpö? Pojan kasvoja ei näy.”
”Tarkoitan että”, Ulla Bäckström jatkaa kuin aikoen paljastaa salaisuuden. ”Että kumpi. Niitähän oli kaksi. Jotka rakastivat tyttöä. Toisen nimi oli Björn, toisen Bengt. Bengt. Poika metsässä. Niin häntä kutsuttiin.
Mutta Björn oli oikeasti hänen poikaystävänsä, he olivat samanikäiset, Poika metsässä oli vasta kolmentoista ja tyttö oli juuri täyttänyt yhdeksäntoista. Ja hänen poikaystävänsä
Björn tuli niin onnettomaksi että veti itsensä hirteen.
Mutta se toinen. Poika metsässä. Mahdetaankohan saada koskaan selville miten siinä oikein kävi.
Bengt nimittäin rakasti häntä yhtä paljon. Jollei enemmänkin… Tiedä sitten”, sanoo Ulla Bäckström tovin kuluttua, kohauttaa olkapäitään, suoristautuu. ”Ehkä se pysyy arvoituksena,
Nöpö. Oli miten oli. Vaikea tietää. Nehän ovat nyt kaikki kuolleet.
Noh – äh. Pitää mennä. Myymään nämä ruusut Talvipuutarhassa.
Mutta eikö olekin hieno tämä lumikuula?”
Johanna nyökkää henkeään pidätellen.
”Tahdotko sen? Sinä saat sen.”
Ja Ulla Bäckström antaa lumikuulan Johannalle joka ottaa sen vastaan.
Ulla nauraa taas, ja äkkiä on alkanut sataa lunta; suuria painavia hiutaleita leijuu pellon ylle. ”Kaikki kuolleita – ”, hyräilee Ulla Bäckström ensilumessa, melkein hilpeänä, kuin uusi sävelmä olisi äkkiä vain kihahtanut hänen ihanaan luovaan päähänsä. ”Kuolema, Nöpö”, avaa suunsa ja alkaa pyydystää kielellään lumihiutaleita. ”Minä olen kuoleman nuolema.
Kuoleman vuolema”, Ulla laulaa nyt ja nauraa: ”Enkä minä ole Ulla vaan Ylla. Kuoleman nuolema – eikös kuulostakin hyvältä tässä pellon hiljaisuudessa?”
Johanna mutisee, ”joo varmaan”, vähän puuroisesti, mutta jotainhan tässä täytyy kakaista, vaikka hän tahtoisi oikeastaan sanoa jotain muuta, jotain parempaa, joka sointuisi –
”Kuule Nöpö”, Ulla jatkaa – ”Asia on ehkä näin. Että on olemassa valtavasti hyvyyttä… sinitaivaita, kukkia, hienoa musiikkia… mutta samalla tuntuu että kaikessa on toinen
voima, raju tuska, katoavaisuus, minussa ja kaikessa – ”
Ja näiden sanojen myötä hän yhtäkkiä katoaa. On ottanut korin punaisine ruusuineen ja jatkanut matkaa kohti Talvipuutarhaa.
Ulla, Ylla kuoleman nuolema. Helmat liehuvat kovin valkeina kajossa, joka heittyy metsikön toisella puolen Toisella niemellä kohoavasta Talvipuutarhasta.
Ja Johanna, yksin pellolla, haluaa huutaa, odota Ulla, pysähdy! Ota minut mukaan! Mutta seisoo vain saamatta vieläkään sanaa suustaan. Turhaa se varmaan olisikin, Ulla Bäckström on unohtanut jo kaiken eikä Ulla Bäckström odota.
Ja Johanna seisoo niillä sijoillaan, kädessä lumikuula.
Jonka hän vie huoneeseensa ja panee muiden huoneensa kapineiden joukkoon, katselee sitä joskus ja haaveilee. Tähyää yli pellon joka alkaa ikkunan alta. Puhaltaa huurua ruutuun. Nöpö, hän piirtää huuruun, tähyää kirjainten läpi. Pelto on tyhjä. Talvipuutarhan kajo, Ulla ei tule.
Näytelmä amerikkalaisesta tytöstä esitetään, lopetetaan, tulee uusia näytelmiä, uutta musiikkia, uusia haasteita. Ulla pyyhältää ohi koulun käytävillä, kuten aina, puhuu siitä kaikesta.
Teatteri tanssi musiikki, miten hänen ympärillään humiseekaan. Johanna sivummalla, yrittää tavoittaa hänen katsettaan. Ei onnistu. Tai jos Ulla näkeekin, hän katsoo yleensä Johannan läpi, tai ohi, keskellä kaikkia omia toimiaan.
Kotona: Robin muuttaa pois, Tobias sairastuu eikä enää tule kasvihuoneeseensa, kasvihuone rapistuu, Tobias kuolee, Solveig ja Johanna jäävät taloon kaksin.
Amerikkalainen tyttö lumikuulassa. Talvipuutarha. Sisäinen valtakunta. Kapu Kai. Mutta joskus Johanna etsiytyy kuitenkin Rajametsän laidalle. Seisoo kuten aina metsän rajassa, katselee ylös pimeyteen. Ullan huone korkealla Ruusutarhan korkean aidan yllä.
”Ehkä minä lähdin pois koska tahdoin olla sellaisten ihmisten kanssa joiden nimi on Jack, Vanessa, Andy ja Catherine.” Joskus Ulla seisoo yhä siellä, huoneensa Säihkenäyttämöllä, lasiovi avoinna, valkea leninki hulmuten. Laulaa laulua, ”Kuoleman lumous nuorella iällä”, sitä vai jotain muuta? Tai vain seisoo ruudun takana, katselee kaiken yli.
Sitten se on ohi, kaikki palaa ennalleen. Ovi sulkeutuu, Ulla katoaa ikkunasta. Verhot vedetään taas eteen kuin esirippu.
Ja yhäkin, usein, pelkkää pimeää, lintu pois lentänyt.
Mutta joskus kun Johanna seisoo metsän reunamalla ja tähyää Säihkenäyttämölle, hän kuvittelee että on itse siellä. Yhdessä Ullan kanssa Säihkenäyttämöllä. Ja teatteri, tanssi, musiikki…ei, ei niin.