Maan ja ihmisen sisuksiin

Mikko Granroth tiivistää kotisivuillaan esikoisteoksensa, Mustat juuret -novellikokoelman (Siltala 2022), kertovan ”hallitsemattomista hankkeista ja suuruuskuvissa elävistä toimijoista”. Hän kertoo kirjoittaneensa ”oman toimintakykynsä rajoilla käyvistä henkilöistä, jotka ryhtyvät suurisuuntaisiin suorituksiin näkemättä hankkeidensa ulkopuolelle”.

Sama kysymys on edelleen kiehtonut kirjailijaa, sillä kuvaus sopii täysin myös hänen toiseen teokseensa Kobolttiprinssit. Muoto on nyt laajempi, romaani, mutta lähtöasetelma esikoisesta tuttu.

Päähenkilö on metalliesiintymien etsijä Karras, joka tasapainottelee työn ja lapsiperhe-elämän välillä. Hän kokee olevansa työssään ratkaisevassa asemassa, ainoa laatuaan, joten kenttätyöt kutsuvat jatkuvasti. Kotona tokaluokkalainen lapsi ja vaimo Sunniva kuitenkin tarvitsisivat häntä ehkä enemmän kuin kansainvälinen kaivosteollisuus.

Karraksen rutiinit keikahtavat raiteiltaan, kun näkökenttään ilmestynyt häiriö paljastuu vakavaksi sairaudeksi. Toipumisaika on pitkä. Karras yrittää väkisin jatkaa työtään, onhan hän korvaamaton.

Granroth on poikkeuksellinen ihmiskuvaaja. Alussa kuvaus on kylmäkiskoista ja etäistä. Paikoin tulee mieleen Teemu Kaskisen brutaali sotaromaani Vieraat kunnaat (WSOY 2023), vaikka aivan eri miljöössä ja tapahtumissa liikutaankin. Karraksella on oma taistelunsa. Maastossa on hiljaista, mutta taistelu onkin sisäistä. Molemmissa romaaneissa ihmisessä tapahtuvia liikahduksia kuvataan usein konemaisesti ja biologian kautta, kuten tässä Karraksen kokemusta: ”Pitkään mieltä vaivannut kohteeton harmi ottaa tunnekeskuksen valtaansa ja pyörittää sitä kuin haittaohjelmien karusellia.” Tai fyysistä ponnistelua vaativalla retkellä: ”Kiipeäminen alkaa keinuttelusta huolimatta täyttää Karrasta kuona-aineilla. Hapot osoittavat raajoista kohtia, jotka tekevät uuvahtaneesta rangasta uudella tavalla tärkeän.”

Romaanin edetessä Karras sulaa. Kertoja tunkeutuu kuoren alle. Sairaus on ensin vain vastus, taistelun osapuoli, mutta vähitellen Karraksesta löytyy inhimillistä heikkoutta. Liukuma on hienovarainen ja taitavasti toteutettu.

Pehmeyttä tuovat kohtaukset lapsen kanssa. Perhesuhteet muistuttavat paljon Miira Luhtavaaran miniatyyriromaanin Tuhkaksi tekemisen taika (Teos 2023) asetelmaa. Luhtavaaran kirjassa neljänneksi perheenjäseneksi pyrkii masennus, Granrothilla silmäsairaus. Molemmilla lapsesta tulee mukana kulkeva sivullinen, aikuisten asioiden alle jäävä hoidettava, joka kuitenkin osoittautuu kaikista asioista tärkeimmäksi. Lapsi pakottaa kiinni elämään.

Ihmissuhteisiinkin on löytynyt kirkkaita, tarkkailevaisia näkökulmia, kuten nukkumaanmenokohtauksessa: ”Makuuhuoneessa pienet kasvot sulkeutuvat ja antavat tilaa aikuisen omille tuntemuksille.”

Kaivosyhtiöiden toimintaa kuvaavat osat ovat kuivakampia. Toisaalta ne ovat Karraksen mielenmaisemaa, jossa hänen ajatuksensa tauotta harhailevat. Motivaattorina toimii arvoituksellinen Stan. Hän edustaa kasvotonta, kansainvälistä teollisuutta, jonka palveluksessa Karras ensin haluaa ja sitten ei halua olla. Karraksen kamppailusta kahden tulen välissä kasvaa ympäristökysymys, joka on myös mielenterveyden kysymys.

Pienellä koululaisella on oma kamppailunsa. Puhelin pitäisi olla, ja sitä pitäisi osata käyttää joukon johtajan osoittamalla tavalla. Lapsen maailma on kova, mutta yhdessä ihmiset osoittautuvat monipuolisessa ja toimivassa romaanissa vahvemmiksi kuin arvaavatkaan. 

Mikko Granroth, Kobolttiprinssit, Romaani, 315 sivua. Siltala, 2024.

Kirja-arvostelu on julkaistu alun perin Parnasso-lehden numerossa 6/2024. Parnasson voit tilata täältä.