Suojelun arvoisia asioita
3
MIN
Dokumentaristi Virpi Suutarin vanhemmat tapasivat tukkikämpillä. Hänen isänsä tuli Puolangan korpeen metsätöihin ja asettui kämpille, jossa hänen äitinsä toimi keittäjänä.
Lapsuutensa Suutari viiletti luonnossa, kesät Kainuussa ja talvet kotipaikkakunnallaan Rovaniemellä.
”Minusta tuntui, että olin kaiken vapaa-aikani metsässä: kiipeilemässä puissa, leikkimässä lumileikkejä. Metsä oli semmoinen rakas, turvallinen, hiljainen ystävä – niin kuin on varmaan suurimmalle osalle suomalaisista”, kolmesti Jussi-palkittu ohjaaja kertoo.
Suutarin Havumetsän lapset -elokuvan nimi voi kuulostaa viittaukselta myyttiseen kuvaan luonnonystävien kansasta. Sen sijaan dokumentti kuvaa metsäliikkeen nuoria aktivisteja, jotka herättelevät ihmisiä näkemään, että myytiltä ja ideaalilta on putoamassa pohja. Metsät ovat hupenemassa ja monimuotoisuus romahtamassa.
”Me suomalaiset – ja olen yksi heistä – olemme tuudittautuneet kuvitelmaan, että meidän metsillä on kaikki hyvin ja niitä on paljon. Ja että meillä on viisas Metsähallitus, joka tietää, mitä tekee. Meillä on ollut aika luja auktoriteettiusko tässä metsäasiassa”, Suutari sanoo.
Havumetsän lapsissa parikymppiset Ida ja Minka käyvät muiden aktivistien kanssa keskustelemassa Metsä Groupin ja Metsähallituksen pomojen kanssa, leiriytyvät Aalistunturille estämään hakkuita ja marssivat Helsingin keskustassa. Mutta he myös kiipeilevät puissa ja tekevät lumienkeleitä.
”He saavat olla myös nuoria, ihania ristiriitaisia itsejään – heidän ei tarvitse olla koko ajan yhdessä roolissa. Heissä näkyy perusihmisyys, ja se on minusta elokuvantekijälle kaikkein tärkein asia”, Suutari kuvailee.
Idassa on Suutarin sanoin ”lapsekkuuden ja mielettömän strategisen ajattelijan ristiriitaa”. Luonnonsuojelijana aloittelevassa Minkassa puolestaan on ”elokuvatähtilaatua”.
”Minka tavallaan edustaa meitä kaikkia siinä, että ei tarvitse olla täydellinen tietäjä ollakseen luonnonsuojelija.”
Dokumentaristi ei tosin itsekään kehtaa kutsua itseään luonnonsuojelijaksi: se tuntuu arvonimeltä. Puolisonsa ja tuottajakollegansa Martti Suosalon kanssa Suutari kertoo kuitenkin miettineensä, millaisia ihmisiä he haluavat olla nyt, kun lapsiperhearki on ohi.
”Koska meillä on siihen henkisesti, taloudellisesti ja monella tapaa varaa, meillä olisi suorastaan velvollisuus muuttua taas vähän radikaalimmiksi.”
Suutari kutsuu elokuvaansa aktivistiseksi teoksi. Pamflettimaisuutta Havumetsän lapsista ei löydy, hienoja luontokuvia sitäkin enemmän. Huikea avauskohtaus sijoittuu Pudasjärven tulvametsään, jossa vene lipuu hissuksiin auringonsäteiden, sammakoiden ja lintujen äänten ympäröimänä.
”Se oli meidän ensimmäisiä kuvauksia”, Suutari kertoo. Pudasjärvi ”viritti koko elokuvan estetiikan ja asetti riman aika korkealle, kun se oli niin sadunomainen paikka”.
Dokumentin kuvaajan Teemu Liakan aiempia töitä ovat suositut luontoelokuvat Järven tarina ja Tunturin tarina. Hienoista näkymistä huolimatta tyyli on nyt arkisempi.
”Kuvissa näkyvät eläimet ovat semmoisia, joihin kuka tahansa meistä voisi törmätä.”
Metsää on ajateltu ikään kuin suomalaisten pienimpänä yhteisenä nimittäjänä. Sama on koskenut luontodokumentteja: kuka nyt ei viihtyisi idyllisten luontokuvien äärellä.
Enää sopua ei löydy kummankaan kohdalla.
Jouluna 2020 Yle esitti tv-dokumentin Suomalaiset ikimetsät, joka tuo esille monimuotoisuuden katoamista. Sosiaalisessa mediassa sen haukkuivat niin Metsäteollisuus ry:n viestintäjohtaja Mika Mäkinen kuin entinen Metsähallituksen johtaja Esa Härmälä.
”Näissä kuvauksissa ei ole enää vain sitä siloteltua luontokuvaa, jota olemme tottuneet näkemään menneinä vuosikymmeninä”, Suutari sanoo.
”Nyt näytämme kontekstia ja sitä, miten ahtaalle me olemme eläimet ja eliöt laittaneet pirstomalla laajat metsämantereet.”
Viattomuuden aika saattaa olla ohi niin auktoriteettiuskon, metsäkäsityksen kuin luontodokumenttien kohdalla.
Havumetsän lapset -elokuva ei kuitenkaan hae vastakkainasettelua. Dokumentti keskittyy siihen, mitä tulisi suojella.
”Toivon, että katsoja muistaisi myös vähän siitä kauneudesta, millaista on olla nuori. Siitä, mitä meidän pitäisi vaalia itsessämme.”
Virpi Suutari: Havumetsän lapset. Elokuvateattereissa 28.3.