”Levotonta huitelua, sosialisointia, lukuisia asiavirheitä” – Irina Krohnin elokuvaselvitys saa ankaraa arvostelua
Elokuvasäätiön entinen toimitusjohtaja puolustautuu korostamalla omia saavutuksiaan: ”Ne muutokset tekivät tulokset.”
Suomeen on suunnitteilla uusi laki elokuvataiteen edistämisestä. Suomen elokuvasäätiön toimitusjohtajana kymmenen vuoden ajan toiminut Irina Krohn laati opetus- ja kulttuuriministeriön tilauksesta selvityksen lain uudistamisen pohjustamiseksi.
Krohnin Elävä kuva – enemmän kuin elokuva -selvitys on otettu vastaan häkeltyneesti.
”Osoittaa poikkeuksellista lahjakkuutta olla oppimatta mitään elokuva-alasta kymmenessä vuodessa elokuvasäätiön toimitusjohtajana. Selvitys on levotonta huitelua, jota on hyvin vaikea kommentoida, sillä ensin pitäisi päästä yli faktuaalisista virheistä ja puolitotuuksista”, sanoo Filmikamarin toimitusjohtaja Tero Koistinen.
Filmikamari on Suomen elokuva-alan yritysten keskusjärjestö.
Koistinen pitää selvitystä vahingollisena, jos se otetaan lain suunnittelussa vakavasti.
”Jos en tuntisi alaa, lähtisin tietysti siitä, että Krohnilla on selvityksensä takana asiantuntemusta. Pienemmällä hybriksellä varustettu olisi edes luettanut tekstin ennen julkaisua asiantuntijoilla.”
Koistinen kertoo, että vaikka Krohn on selvityksen lähdeluettelon mukaan haastatellut häntä sähköpostitse, ei tällaista haastattelua ole tehty.
Markus Selin: ”Selvitys on edesvastuuton.”
Myös elokuvatuottaja Markus Selin kritisoi selvitystä rajusti.
”Selvitys on edesvastuuton. Selvityksen pyrkimyksinä ovat suomalaisen elokuva-alan sosialisoiminen ja nykyisen Elokuvasäätiön toiminnan sotkeminen. Krohn haluaa vaikeuttaa seuraajansa työtä”, Selin arvioi.
Elokuvasäätiön toimitusjohtajana Krohnia seuraa tuottaja Lasse Saarinen.
Elokuvatuottaja ja -käsikirjoittaja ja Aalto-yliopiston professori Aleksi Bardy sekä elokuvatuottaja ja -ohjaaja Elli Toivoniemi ovat arvioissaan aavistuksen maltillisempia.
”Siellä pilkahtelee mielenkiintoisia ajatuksia, mutta kokonaisuus on heikosti hahmoteltu. Hyvätkin ehdotukset on perusteltu virheellisillä väittämillä”, Bardy sanoo.
Toivoniemi puolestaan ihmettelee, kuinka nopeasti selvitys on laadittu.
”Suunnitelmat ovat suuria, mutta herää kysymys, millaiseen tutkimustyöhön tämä nojaa. Ennen lain valmistelun etenemistä nämä aiheet pitäisi tuoda alan yhteiseen keskusteluun. Jos tämän pohjalta tehdään ratkaisuja, voi edessä olla monia ongelmia.”
Irina Krohn haluaisi pistää alan rakenteet uusiksi. Tärkeintä olisi keskittäminen.
Kantava visio on lähes kaikkien audiovisuaalisten alan tukitoimien ja monien tuensaajien keskittäminen yhteen suureen laitokseen.
Elokuvasäätiöön yhdistettäisiin muiden muassa Kansallinen audiovisuaalinen instituutti sekä alueelliset elokuvarahastot.
Uudelle laitokselle ohjattaisiin jopa Ylen veromääräisestä rahoituksesta televisiodraamalle kuuluva osuus. Tukia saaneet tuotantoyhtiöt sitten kilpailuttaisivat tuotantojaan televisiokanavilla.
”Selvityksen ongelmista kertoo, että siinä ole ajateltu, millä rahalla Yle ohjelmahankkijana tuotannoista kilpailisi, jos sen rahat on ohjattu viraston kautta kaikkien sisältöjen tuotantoon jaettaviksi”, Filmikamarin Tero Koistinen havainnoi.
Elokuvanteon tuista päättävän Elokuvasäätiön ja aiemmin Suomen elokuva-arkistona tunnetun Kavin yhdistäminen ei ajatuksena miellytä elokuva-alalla.
Selinin mukaan ”toinen [Elokuvasäätiö] katsoo tulevaisuuteen ja toinen peruutuspeiliin”.
Mikäli Elokuvasäätiön tehtävät siirretään yksityisoikeudellisesta säätiöstä virastoon, edessä kuitenkin lienee fuusio, sillä valtionhallinnossa on pyrkimys alle sadan hengen virastojen yhdistämiseen.
Selvitys sisältää lukuisia asiavirheitä, joista monet toistuvat ja niiden varaan rakennetaan elokuvakulttuuria koskevia uhkakuvia. Elokuvien julkinen tuki ja elokuviin liittyvä liiketoiminta asetetaan vastavoimiksi.
Selvityksen mukaan elokuvatuottajien, elokuvien levittäjien ja elokuvateatterien välillä on yhteinen ja yksityiskohdiltaan salainen tuotonjakosopimus. Se johtaa Krohnin mukaan julkisen tuen valumiseen suuryrityksille.
”Tajuaako Krohn tässä väittävänsä, että koko audiovisuaalinen ala perustuu rikolliseen kartellitoimintaan”, Koistinen kysyy.
Tosiasiassa kullakin tuottajalla, levittäjällä ja elokuvateatteriketjulla on keskenään erilliset sopimuksensa. Ne voivat poiketa toisistaan paljonkin. Suurimmilla toimijoilla on pieniä paremmat neuvotteluasemat.
Krohn haluaisi puuttua myös yksittäisten yritysten toimintaan. Esimerkiksi Nordisk Filmin kuvaillaan olevan ”määräävässä markkina-asemassa” kotimaisten elokuvien levittäjänä.
Sitä, että Nordiskilla on muiden väistyessä ollut edelleen kiinnostusta sijoittaa tuotantoihin ja ryhtyä niiden levittäjäksi, pidetään alalla positiivisena asiana.
Elokuvasijoitusten riskit ovat suuret. Levitysyhtiö maksaa tuotannosta keskimäärin 12 prosenttia, hoitaa jakelun eri kanavissa ja saa osuuden tuotosta.
Selvityksen mukaan Nordiskin markkinaosuus kotimaisten elokuvien levittäjänä on 70 prosenttia, mutta esimerkiksi viime vuonna ensi-iltansa saaneista kotimaisista se oli 58 prosenttia.
”Nordisk ei ole mikään hintapoliisi”, Koistinen summaa.
Tuottajat sanovat, että ongelmat tulonjaossa ovat todellisia ja tarkastelun arvoisia, mutta rahoittajaan kohdistuvaa kritiikkiä ei ymmärretä.
”Yksittäisen toimijan esille nostaminen tällaisessa kontekstissa tuntuu perusteettomalta, jopa absurdilta”, Toivoniemi sanoo. Nordisk ei ole levittänyt hänen elokuviaan.
Toisin kuin Krohn kirjoittaa, elokuvalipulla ei ole omaa alv-kantaa.
Finnkinolla on Suomessa merkittävä asema elokuvateatterien omistajana. Noin 70 prosenttia elokuvalipuista myydään ketjun teattereihin.
Krohnin mukaan Finnkinon asemaa vastaan pitäisi kamppailla nostamalla elokuvalippujen arvonlisäveroa. Toisin kuin Krohn selvityksessä kirjoittaa, elokuvalipulla ei ole omaa alv-kantaa. Elokuvalipun, kuten muidenkin kulttuuri- ja viihdetilaisuuksien pääsylipun alv on nyt 10 prosenttia.
”Kun Krohn ehdottaa, että elokuvalipun alv nostetaan 14 prosenttiin, taustalla lienee oletus, että näin alalle ohjautuu enemmän verotuloja. Silti selvityksessä ei puhuta mitään korvamerkityistä verotuotoista. Maailmalla taas on nähty, että nouseva alv siirtyy suoraan kuluttajahintoihin”, Tero Koistinen sanoo.
”Jos Finnkinolle on välillistä hyötyä siitä, että kotimaisella elokuvalla menee hyvin, ei siitä ehkä kannata olla katkera.”
Koistinen muistuttaa myös, että elokuvalippujen verotuksen nosto olisi vaikein pala pienemmille toimijoille. Suomen elokuvateattereista määrällisesti suurin osa on perheyrityksiä ja harva tekee tuntuvaa voittoa Finnkinon tapaan.
Selvityksen ehdotusta digitaalisen sisällön alv:n laskemisesta pidetään toivottavana. Alv-muutoksia perustellessaan Krohn kuvailee, kuinka elokuvan katsomistavoista ”perinteisesti suurin ja uljain valkokangas on kutistunut sen pienimmäksi katselukanavaksi” ja antaa ymmärtää tämän olevan digitaalisen ajan muutos.
Tosiasiassa elokuvateatteri menetti valta-asemansa jo 1950- ja 1960-lukujen vaihteessa television yleistyessä.
Suomessa on tänä vuonna otettu käyttöön tuotantokannustin, jolla pyritään houkuttelemaan maahan kansainvälisiä elokuva- ja televisiotuotantoja.
Kannustinta lobbasi läpi tuottajien perustama Audiovisual Finland, jonka tehtävä on audiovisuaalisen alan viennin ja kansainvälistymisen tukeminen, ja sitä hallinnoi työ- ja elinkeinoministeriön valtuuttamana Tekes.
Kannustin nähdään siis yritystukena.
Krohn vaatii kannustinta uuden viraston eli kulttuuritukien piiriin. Hän haluaa, ettei kannustinta myönnetä suomalaistuotannoille, vaikka yksi sen tarkoituksista on nimenomaan ollut estää suomalaishankkeiden kuvausten siirtyminen halvempiin maihin.
Selvityksessä Krohn myös neuvoo vähentämään Audiovisual Finlandin rahoitusta.
Krohn esittää sivistysministeriön perustamista.
Selvityksessä on myös suuria yhteiskunnallisia visioita, jotka eivät liity elokuvalakiin.
Krohn esittää uuden sivistysministeriön perustamista ja Yleisradion siirtämistä sen alaisuuteen.
Selvityksen loppuun on koottu kaikkiaan 36 toimenpide-ehdotusta, joihin lukeutuvat omina kohtinaan paitsi ministeriön perustaminen ja perustulon käyttöön ottaminen taiteilijoiden köyhyysloukkujen estämiseksi, myös kuusi erilaista kohtaa elokuva- ja televisiokäsikirjoittajien aseman parantamiseksi.
Esimerkiksi käsikirjoittajien auttamiseen liittyvissä asioissa tarkastellaan erittäin yksityiskohtaisia seikkoja, kuten montako ammattilaista tietyllä tukimuutoksella voitaisiin apurahoittaa, ja saamelaisen elokuvan levityshaasteita puidaan yksittäisten tapahtumien nimien tasolla.
Toisaalta vuositasolla kymmenien miljoonien eurojen kysymyksiä, kuten elokuvasäätiön tai sen seuraajan roolia pitkien teatterielokuvien rahoituksessa käsitellään hyvin suurpiirteisesti.
”Yksittäisiä hyviä ehdotuksia ovat esimerkiksi käsikirjoitustukien nostamiset, mutta kokonaisuudessa katsotaan elokuva-alaa hallinnon näkökulmasta. Ala on jo nyt hallintokeskeinen”, Elli Toivoniemi sanoo.
”Elokuvasäätiön toiminnan tehostaminen ja resurssien lisääminen olisi kaikista tärkeintä. Sen palvelu on hidastunut resurssipulan vuoksi. Tehostamisen sijaan halutaan yhdistää instituutioita, mikä tuntuu byrokratian lisäämiseltä. Esimerkiksi nykyinen tuotantokannustimen hallinnointi Tekesissä tuntuu oikealta ratkaisulta.”
Elokuvahallinnon muutosten osasyynä on kritiikki Elokuvasäätiön toimintaa kohtaan.
Strategiakonsultti Jari Muikku laati vuonna 2014 opetus- ja kulttuuriministeriölle muistion Suomen elokuvasäätiön tukitoiminta: hallintotapa, tavoitteet ja tuloksellisuus, jossa eriteltiin hallinnollisia ongelmia Krohnin vuosina 2006–2016 johtamassa Elokuvasäätiössä. Ongelmat tunnustettiin elokuva-alalla laajasti.
Vuosi sitten Krohnilta tilatun selvityksen piti pohjustaa Elokuvasäätiön julkisen vallan käyttöön, AV-alan uusiin rahoitusinstrumentteihin ja audiovisuaaliseen kulttuuripolitiikkaan liittyvää suunnittelua.
Krohnin selvityksessä ei mainita lainkaan Muikun selvitystä, joka avasi Elokuvasäätiön hallintotavan ongelmia.
”Muikun selvitys oli hyvä. Siinä esitetyt ongelmat eivät liity pahuuteen tai tyhmyyteen Elokuvasäätiössä. Säätiön toimintaan liittyy kirjoitettuja ja kirjoittamattomia sääntöjä, joiden vuoksi joudutaan jatkuvasti luovimaan, ja alalla on aika vähän rakentavaa kriittistä keskustelua, koska ihmiset sensuroivat itseäänkin niin paljon”, Aleksi Bardy sanoo.
”Mielenkiintoista, ettei Krohn viittaa tuohon selvitykseen lainkaan.”
Krohn: ”Selvitys on nykyisessä muodossaan oikolukematon.”
Irina Krohn myöntää, ettei selvitys ole viimeistelty.
Krohn ja hänen apunaan ollut toimittaja Salla Korpela saivat selvityksen valmiiksi marraskuussa. Tammikuun lopulla Krohn ryhtyi itse jakamaan selvitystään avoimessa Facebook-ryhmässä.
”Se on nykyisessä muodossaan oikolukematon”, hän sanoo.
”Se on toimitettu kirjaamoon kun piti, eli se on julkinen asiakirja. Sinne jäi muutamia virheitä, mikä ärsyttää minua.”
Kysymykseen siitä, miksi Elokuvasäätiö ja muita laitoksia on hänen mielestään yhdistettävä, Krohn antaa puhelinhaastattelussa monipolvisen vastauksen.
Monologi kestää 54 minuuttia, ja se sisältää arvioita suomalaisten elokuvantekijöiden pakkomielteistä ”vittuun, viinaan ja väkivaltaan”, selostuksen Elokuvasäätiön hallituksen edellisen puheenjohtajan Georg Dolivon isovanhempien vaiheista sekä toiveita mesenaattien löytymisestä elokuva-alalle.
Krohn kertoo pyrkineensä selvityksellä ilmaisemaan, että elokuvasäätiön mahdollisen seuraajan tulisi olla julkinen laitos, ei virasto.
Jos se olisi virasto, sen johtaja joutuisi hänen mukaansa pelkäämään ministeriötä. Tarvitaan myös elokuvan talo, jossa tekijät voisivat kohdata.
”Minusta olisi äärimmäisen tärkeää, että nämä olisivat konkreettisesti samassa paikassa. Huippututkijat, jotka tekevät ihania Kavin kirjoja, tapaisivat siellä nykyelokuvantekijöitä, jotka käyvät lukemassa kirjoja Kavin kirjastossa. Tämä olisi satunnaisten kohtaamisten tori. Alalta puuttuvat tällaiset isot pysyvät laitosorganisaatiot. Ilman elävän kuvan taloa on absurdi tilanne, että tekijät kohtaavat nyt toisiaan vain sattumanvaraisesti alan juhlissa. Olisi paikka, jossa voisi asioida usein ja kohdata tutkijoita, tekijöitä ja suurta yleisöä”, Krohn kuvailee.
”Harrastaja- ja ammattilaiselokuvan välillekin on nykyään vaikea tehdä eroa.”
Tuottajien mukaan selvityksessä esitetty kaikkien tukea saaneiden suomalaiselokuvien saattaminen koulujen vapaaseen käyttöön olisi tekijänoikeussyistä mahdotonta.
”Elokuvien katseluoikeudet ovat ihan lillukanvarsia tuottajille. Monet kaupallisetkin tuottajat ovat halunneet, että esimerkiksi kouluissa olisi elokuvien vapaat katseluoikeudet”, Krohn väittää ja sanoo, ettei jumalanpalvelusmusiikistakaan makseta tekijänoikeuskorvauksia.
Krohn ei ensin ymmärrä, miksi selvityksessä toistuva väite salaisesta ”tuotonjakosopimuksesta” on syytös kartellista eli rikoksesta.
Sitten hän sanoo, että opetusministeriön olisi pitänyt tarkistaa selvityksen kieliasu.
Kyse on kuitenkin hänen mukaansa siitä, että elokuvateatterit saavat suhteettoman suuren siivun elokuvalipusta.
”Vaikuttaa siltä, että se koira älähtää, johon kalikka kalahtaa”, Krohn sanoo.
Mitä hän tarkoittaa?
”Se miten lipputulot jaetaan on neuvottelukysymys. Tuottajat katsovat, että lisäraha pitää saada yhteiskunnalta. Elokuvateatterit voisivat kuitenkin maksaa enemmän. Jos niillä on alhaisempi verokanta, jostain yhteiskunnan pitää saada resurssit, jotka investoidaan alkutuotantoon”, Krohn sanoo.
Hän uskoo elokuvalippujen veron nostamisen ratkaisevan epäsuhtaa.
”Joidenkin teatterien kannattavuus ehkä kärsisi. Tarkoitus on tehdä alan alv symmetriseksi, eli myös digitaalisen sisällön verokanta laskisi 14 prosenttiin.”
”Strategisten muutosten jälkeen tuli ennätyskatsojamäärät.”
Kuullessaan selvityksen saaman kritiikin laajuudesta Krohn kertoo näkemyksensä oman toimitusjohtajakautensa saavutuksista.
”Suuri osa alan kaupallista puolta vastusti kaikkia niitä muutoksia, jotka minä säätiössä tein. Ne muutokset tekivät tulokset. Näiden strategisten muutosten, joihin kuului naisten ottaminen tuotantoneuvojiksi, jälkeen tuli ennätyskatsojamäärät”, Krohn sanoo.
”Suomi on vapaa maa. Harrastelijaelokuvia ja bisnestä saa tehdä miten haluaa. Selvitys koskee julkisen rahan käyttöä. Sitä alan on vaikea ymmärtää. Jos joku muu yrittää tuottajien puolesta saada alalle laajempia resursseja, ei pitäisi ottaa itseensä.”
Entä onko Elokuvasäätiön tai sen seuraajan johtajalta tarpeen vaatia elokuva-alan liiketoiminnan ymmärrystä?
Krohnin perehtymistä elokuva-alan liiketoimintaan pidettiin koko hänen toimitusjohtajuuskautensa ajan puutteellisena.
”Työnantaja päättää, minkälaista ihmistä tai osaamista etsii.”
Elokuvasäätiön toimitusjohtajan kaudet rajoitettiin Krohnin toisen kauden alkaessa kahteen.
Kysymykseen, aikooko hän hakea uuden laitoksen johtajaksi, Krohn vastaa toteamalla, ettei mitään uutta laitosta vielä ole.
Selvityksen jakamista varten perustetussa Facebook-ryhmässä Krohn kertoo, että ministeriö julkaisee selvityksen pian myös painettuna.
Puhelimessa hän arvioi, että viivästys julkaisemisessa johtuu ministeriön työntekijän sairauslomasta.
Ylijohtaja Riitta Kaivosoja opetus- ja kulttuuriministeriöstä sanoo, että ministeriö ei ole erikseen julkaisemassa Krohnin selvitystä.
”Se on toimitettu kirjaamoon ja se on julkinen asiakirja. Mitään erillistä ehtoa, että ministeriö oikolukisi ehdotuksen, ei tilauksessamme ole.”
Ollaanko ministeriössä tietoisia selvityksen ongelmista?
”Toki olemme kuulleet. Meillä on lainsäädäntöä valmisteleva työryhmä, ja olemme yleisellä tasolla tietoisia, että selvityksessä on keskustelua herättäneitä kohtia.”
Kaivosoja kertoo, että lain valmistelussa käytetään myös muita selvityksiä sekä kuullaan muun muassa Elokuvasäätiön ja alan toimijoiden edustajia.
Rosenholz Consultingille, jossa Krohn ja Korpela ovat vähemmistöosakkaina, maksettiin selvityksestä 18 600 euroa.
Juttu julkaistu 2.2. klo 13.14, juttua muokattu klo 16.06: tarkennettu kohtaa, joka käsittelee selvityksen kuvailua käsikirjoittajien apurahoittamisen laajuudesta.