Ihmissusi Helsingissä
Juhani Karila opetteli hidastamaan niin, että kirjoittamisen perustaksi tuli virkkeen sijaan kappale. Kaahaaminen katosi, käänteet jäivät.
7
MIN
Teksti on julkaistu alun perin Parnasso-lehden numerossa 4/2026.
Juhani Karilan Terapeuttini on ihmissusi sisältää ainakin yhden suuren yllätyksen. Siinä on melkoisella varmuudella suomalaisen proosan pisin pöytätenniskohtaus. Voi olla, että jopa monikossa. Pienempi yllätys on, että romaani on vetävä, hauska ja täynnä käänteitä.
Pienempi siksi, että Karilan aiemmat teokset ovat jo osoittaneet kirjailijan humoristiksi. Mikään sanaseppoileva hauskuuttaja hän ei ole, huumori syntyy erityislaatuisista tilanteista.
Niin on ollut uran alusta lähtien. Kun Karila (s. 1985) voitti J. H. Erkon novellikilpailun vuonna 2010, palkintoraati kuvasi kirjoittajan tyyliä ”huh-proosaksi”, viitaten nykyarkkitehtuuriin tuolloin pesiytyneeseen sanaan ”wau-arkkitehtuuri”.
Voiton voimin syntynyt esikoisteos Gorilla (Otava, 2013) sisältää niin mustaa kuin absurdiakin huumoria ja muuten vain koko joukon päättömyyksiä. Liike tapahtuu assosiaatiosta toiseen. ”Joskus tarinoissa on pää muttei häntää, toisinaan häntä muttei päätä, välillä ei kumpaakaan”, kirjoitin Aamulehden kiittävään kritiikkiin.
Etäisyyden päästä Karila tunnistaa silloisen tyylinsä ja osaa eritellä estetiikkaansa, mutta on myös vähitellen erkaantunut siitä kuten silloisesta toimittajan ammatistaankin.
”Juuri ennen Erkon kilpailuun osallistumista löysin hurjastelevan äänen, joka tuntui omalta. Moni epäili, että olin mennyt Daniil Harmsista sekaisin, mutta luin hänen kirjojaan vasta myöhemmin. Noina aikoina minun nostattajanani toimi Risto Ahdin runous.”
Ahti tunnetaan paitsi runoilijana myös merkittävänä kirjallisuuden opettajana. Karila tutustui häneen ”vain” lukemalla ja myöhemmin haastattelemalla opintojaan varten.
”Ihastuin runojen tinkimättömyyteen ja vein sen asenteen omaan tyylilajiini, joka oli siinä vaiheessa novelli. Huomasin, että vauhdissa pysyminen onnistui, ja kokeilin, miten pitkälle sen voi viedä.”
”Käytin samaa lähtökohtaa myös seuraavassa teoksessani Omenakrokotiilin kuolema. Sitten asiat vähän muuttuivat. Yllättävät käänteet ovat jääneet myöhempiinkin kirjoihin, mutta kun aloin tehdä romaaneja, se muutti tekstien pituuden lisäksi niiden rytmiäkin. Novelleissa kirjoitin lause kerrallaan. Työntekoni mittayksikkö oli virke. Romaaneissa mittayksikkö vaihtui kappaleeksi.”
”Novelli toimi minulla niin, että tankki täytetään ja sitten ajetaan niin pitkälle kuin bensaa riittää. Romaanissa kujanjuoksuja pitää ensin pohjustaa. Teksti tuntui kuin tiukaksi kierretyltä tiskirätiltä, joten sitä oli vähän avattava. Poljennosta tuli lenseämpää, mutta ensin piti vähän tinkiä Risto Ahti -tehoista.”
Toistakymmentä vuotta myöhemmin Karilan tyylin tunnistaa yhä, vaikka meno onkin rauhoittunut. Käännekohtana toimi tavanomaisen romaanin mittainen Pienen hauen pyydystys (Siltala, 2019), jonka käännösoikeudet myytiin ilmestymisen jälkeen parillekymmenelle kielelle.
Terapeuttini on ihmissusi on rytmiltään samankaltainen kuin Pienen hauen pyydystys. Tarina rakentuu rauhassa. Teos kuvaa monin tavoin nyrjähtänyttä Helsinkiä, jossa keskiluokka tekee yhä arkisia ja vähän tylsiäkin asioita, mutta koko kaupungin ja sen ihmisten luomistarina on kuin kokoelma merkillisiä satuja ja myyttejä. Tuntuu kuin henkilöt liikkuisivat (ja puhuisivat, paljon) erikoisissa, vaihtuvissa lavasteissa, eikä koskaan tiedä, milloin ne vedetään alta.
Ehkä voisi puhua maagisesta realismista. Mieleen tulee esimerkiksi Mihail Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan. Siinä satirisoidaan kirjoitusajankohdan nyky-yhteiskuntaa, uljasta uutta neuvostomaata, mutta mukana on muun muassa taikuri, noitia ja demoneita.
Karilalle riittävät todelliset ja keksityt eläimet. Romaanissa on esimerkiksi ihmissusi, joka pitää vastaanottoa Kruununhaassa. Paljon muitakin merkillisiä otuksia tulee vastaan, esimerkiksi Onesimus:
Jonkinlainen majavan ja marsun risteytys. Yllään musta frakki ilman aluspaitaa, kaulassa musta rusetti. Housuja sillä ei ollut lainkaan. Otus kantoi tarjotinta, jolla oli kaksi kultareunaista kuppia ja harmaalla pannumyssyllä peitetty teepannu. Kaksi lautasliinaa ja niiden päällä sirot lusikat. Asetelma tärisi ja kilisi otuksen lähtiessä tepsuttamaan heitä kohti lyhyillä jaloillaan.
Karila sanoo, että eli lapsena jatkuvasti eläinten keskellä ja se jätti jälkensä myös proosaan.
”Synnyin Kemijärvellä ja kasvoin Pelkosenniemellä Lapissa. Kohtasin kaikenlaisia ötököitä ja nelijalkaisia siellä koko ajan, jopa enemmän kuin ihmisiä. Eläimet kantavat valtavasti erilaisia merkityksiä. Väkevässä symbolisuudessaan ne ovat kirjallisestikin vahvoja. Jo tunnettujen mielikuvien lisäksi tahdon vielä ladata eläimiin uusia, arvaamattomia merkityksiä, jolloin inhimilliset ja villit piirteet lomittuvat. Tämä muuten näkyy jo varhaisissa novelleissani, esimerkiksi ’Gorillassa’ gorilla pitää taidekoulua.”
Eläimiä voi myös käyttää ihmisiä yllättävämmin.
”Niillä saa hyvää kaaosta aikaiseksi. Pidän siitä, että saan kohtaukset pyörimään eläimillä. Niiden tekoja ei tarvitse perustella mitenkään. Ihmisissä pitää aina olla jotain tolkkua ja koherenssia.”
”Henkilöiden toimet pitää motivoida, ja se tuntuu työläältä. Nautin enemmän tapahtumien kehittelemisestä, pienten ruuvien ruuvailemisesta, jotta saisin ennen pitkää jotain tapahtumaan juuri oikealla tavalla.”
Ruuvien kiristämiseen miljöö on oleellinen. Ei tarina kulje, jos ympäristö onkin täysin väärä. Pienen hauen pyydystys ammentaa voimansa Lapista, Terapeuttini on ihmissusi luetaan tulevaisuudessa Helsinki-romaaneihin siinä missä Mikko Rimmisen tuotantokin.
Pöytätenniksen yhdistäminen eräänlaiseen kaupunkifantasiaan on mukavan epätodennäköinen yhdistelmä romaaniin. Karilan mielestä kaikenlainen konkretia on välttämätöntä, jotta kirjaan saa imua.
”Kirjoitan mielelläni, miten ihmiset tekevät jotain käsillään, hypistelevät esineitä ja käyttävät niitä. Olen pelannut pingistä divaritasolla, kuten uuden kirjani päähenkilö. Olen myös aiemmin kirjoittanut lajista yhdessä esseessä ja yhdessä novellissa. Se on proosallisesti kiehtovaa touhua, niin nopeaa, että vaatii paljon miettimistä, miten kirjoittaminen edes onnistuu. Liikkeiden sähäkkyys, pallon kierteet ja ihmisistä lähtevät äänet tuntuvat merkityksillä ladatuilta.”
”Yksi kirjan esilukijoista parahti, että ei tätä pingistä jaksa. Lisäsin sitä. Haluan kirjoittaa toimintaa enkä psykologisoida”, Karila sanoo.
Ratkaisu on ymmärrettävä. Antti Hyry kirjoitti aikoinaan romaanin Aitta, jossa siirrettiin aitta. Harvassa ovat toiminnallisuudessaan filosofisemmat romaanit.
”Todellinen elämämme on sitä paitsi ihan täynnä ruutujen äärellä olemista. Sitäkö pitäisi lukea kirjasta? Tykkään lukea vanhoja romaaneja, koska niissä elämä koostuu luontevasti tekemisestä eikä se tunnu rouhealta statementiltä.”
Otteluiden kuvaaminen on myös tapa hivuttaa lukija huomaamatta osaksi Karilan Helsinkiä. Even, Avarin ja Soripallon joukkue pelaa eri puolilla kaupunkia, eikä ihmeen tunnulta vältytä.
Kaupunki on kirjalle välttämätön. Keskustelu kustannustoimittajan Antti Arnkilin kanssa lähti lentoon, kun syntyi avauslause: ”Ihmissusi piti vastaanottoa Kruununhaassa.”
”Lause summaa koko teoksen sikäli, että sen jännite vahvistuu nimenomaan kantakaupungin vanhojen osien kuvauksesta. Romaaniin on rakennettu perinteinen villeyden ja sivistyksen välinen ristiriita, ja miljöövalinta vahvistaa sitä. Toisaalta mitään mikä tapahtuu ei jäädä ihmettelemään, vaan se kuuluu kirjan maailmaan itsestäänselvyytenä.”
Karilan kirjat ammentavat voimansa välitilaisuudesta. Karila on kotoisin Lapista mutta asuu etelässä. Kotonaan hän ei ole oikein missään.
”Minusta on kiva käydä Lapissa. Sieltä olen lähtöisin. Toisaalta eilen kävelin puistossa täällä Helsingissä. Kuuntelin mustarastasta, ei ollut niitä minun nuoruudessani Koillis-Lapissa laulamassa. Katselin tammia ja vaahteroita, ei ole niitä vieläkään Koillis-Lapissa vaan kuusia ja mäntyjä.”
Pienen hauen pyydystyksessä on lempeää Lapin pilkkaa, Terapeuttini on ihmissudessa samanlaista Helsinki-hersytystä. Ehkä pitää olla muualta tullut, jotta tulee kirjoittaneeksi kirjan, jossa itseään puolustavan ja itseensä tyytyväisen Helsingin ympärillä on kirjaimellisesti vuoristoraja.
”Kävi niin, että ensin kirjoitin itsestäni Lapin ja nyt Helsingin. Seuraavaksi teen valmiiksi scifieepoksen, joka jäi kesken, kun sain susi-idean.”
Yksi Terapeuttini on Ihmissuden yllättävimmistä piirteistä liittyy tarinan loppupuoliskon eläinjahtiin, joka tuo mieleen jopa Yhdysvaltojen maahanmuutto- ja tullivirasto ICE:n toiminnan.
”Ymmärrän mielleyhtymän, mutta kyse on yleisemmin siitä, miten heikoilla ystävällisyys, solidaarisuus ja erilaisuuden sietäminen tänä päivänä tuntuvat olevan.”
”Kirja käsittelee myös symbolisesti sitä, missä kohdassa jokin alkaa tuntua meille vieraalta. Nykyään puhutaan paljon eläinten kohtelusta ja niiden itseisarvoisista oikeuksista. Mielestäni kaikkien elollisten pitäisi olla mahdollisimman paljon samalla viivalla.”
Teksti on julkaistu alun perin Parnasso-lehden numerossa 4/2026. Suomen Kuvalehti ja Parnasso kuuluvat samaan lehtiperheeseen Otavamediassa ja niillä on yhteinen päätoimittaja. Suomen Kuvalehti julkaisee Parnassossa aiemmin ilmestyneitä tekstejä verkossa. Parnasson voit tilata täältä.