Halu ei lähde ihmisestä

Rosa Liksomin uuden romaanin Talon päähenkilö Aale on knapsu.

Tornionjokilaaksossa se tarkoitti ihmistä, joka ei asettunut yksiselitteisesti mieheksi tai naiseksi.

Aale on poika, mutta viihtyy paremmin naisten kuin miesten töissä ja lyöttäytyy talon naisten seuraan.

Liksomille sana knapsu on enemmän kuin pelkkä luonnehdinta. Se muistuttaa ajasta, jolloin ihmisiä ei vielä jaettu seksuaa­livähemmistöihin nykyisten käsitteiden mukaisesti.

”Lapissa alettiin puhua vasta 1980-luvulla, että Mikko on homo tai Pekka on transu.”

Talo kuvaa Tornionjokilaaksoa syksyllä 1944, jatkosodan päättymisen ja Lapin sodan välisenä aikana. Aale on tullut taloon huutolaispoikana. Sivullisena hänellä on mahdollisuus nähdä asioi­ta, joita talon väki ei huomaa. Sivullisuuteen yhdistyy seksuaalinen herääminen. Aale himoitsee niin talon tytärtä kuin renkiä. Tajunta täyttyy riivaavista ajatuksista: Olisko minun pitäny työntää kärsä Leilan loohraan?

Oma lukunsa on talon poika Piru. Hänellä ja Aalella on ollut pienestä saakka seksin ja väkivallan sävyttämä suhde. Piru on Aalen antama nimi, mutta sekin kumpuaa Tornionjokilaakson maailmasta. Paikalliset kutsuivat piruiksi ihmisiä, joiden hyvissäkin teoissa kangasteli pahuus.

”Seksuaalisuus ja kuolema ovat viettitasolla sukua toisilleen”, Liksom sanoo.

Eroksen ja tuhon yhteen kietoutuminen johtaa romaanissa paitsi suuriin tunteisiin myös suuriin vaaroihin.

Sota kumisee Talossa taustalla. Liksom korostaa, ettei kirjoittanut sotakirjaa.

Silti historiallinen hetki on ratkaiseva. Jatkosodan päättyminen muuttaa saksalaiset aseveljet hetkessä vihollisiksi. Romaanin henkilöt yrittävät hahmottaa uutta tilannetta vähäisten uutisten varassa.

Kauppias kiistelee asiakkaidensa kanssa siitä, ovatko voitolla saksalaiset vai venäläiset.

Saksala on melkein valhmiina semmonen ihmease, että Vyyrerin sotaonni kääntyy myötäseksi, kauppias väittää.

Samaan aikaan elämä soljuu arkiseen tapaansa. Syystyöt vaativat tulla tehdyksi.

”Näille ihmisille kaikki on väliaikaista: renkejä tulee ja renkejä menee, herroja tulee ja herroja menee. Sama pätee sotiin.”

Talo on Liksomin edellisen romaanin Väylän sisarteos. Molemmat paikantuvat Tornionjokilaakson historialliseen ja kulttuuriseen maisemaan.

Väylässä ihmiset lähtevät joen yli Ruotsiin sotaa pakoon, mutta Talossa he pysyvät koko ajan samassa paikassa.

68-vuotias Liksom katsoo olevansa uuden äärellä kirjailijana. Iän karttuessa hän on kääntänyt katseensa kohti yleisinhimillisiä teemoja. Yksi niistä on halu. Talossa kaikki haluavat jatkuvasti jotakin, mutta eivät saavuta tyydytystä koskaan. Kun yksi halu väistyy, toinen tulee tilalle.

”Halu on ihmisessä, eikä lähde.”

Liksom alkoi kirjoittaa Taloa vuonna 2021, pian Väylän valmistumisen jälkeen. Aluksi päähenkilö oli naispuolinen, ja Liksom pelkäsi, että tästä tulisi samanlainen kuin Väylän päähenkilöstä. Hän antoi käsikirjoituksen tyttärelleen luettavaksi. ”Tytär sanoi, että vaihda päähenkilön sukupuolta.”

Ratkaisu muutti romaanin virityksen, vaikka perusasetelma nuoren ihmisen seksuaalisesta heräämisestä säilyi ennallaan.

Liksom kuvaa kirjoittamistaan siirtymänä ”arkitodellisuudesta kirjallisuuden planeetalle”. Mukana seuraa kaikki se, missä hän on vuosikymmenten aikana marinoitunut.

”Ei ole kyse ihmeestä, vaan siitä, että eletty alkaa muovata kirjoitusta.”

Tornionjokilaakso on Liksomille muutakin kuin romaanin tapahtumapaikka.

Hän on tutkinut alueen historiaa yli kolmenkymmenen vuoden ajan. Historialliset tapahtumat toimivat aineistona, mutta Liksom vie kertomuksensa ihmisten tasolle, yksilökokemuksiin. Suuren maailman henkilöistä Talossa vilahtaa muun muassa Vilippi, eli Ranskan viimeinen kuningas Ludvig Filip I. Hän seikkaili Tornionjokilaaksossa 1800-luvun alkupuolella ja saattoi paikallisen naisen raskaaksi.

Liksomin lapsuudessa kyläkoulun sijaisopettaja kertoi olevansa Vilippin jälkeläisiä. Tarina osoittautui todeksi.

Merkkihenkilöitä tärkeämpiä Liksomille ovat paikan omat ihmiset ja eläimet. Liksom syntyi maalaistaloon, jossa oli lehmiä, lampaita, kanoja, sikoja ja poroja. Ne eivät olleet tuotantoeläimiä vaan yksilöitä. Lapsuuden aikainen todellisuus poikkeaa jyrkästi nykyisestä teollistuneesta maail­masta.

Menneen tavoittamisessa murteella on ratkaiseva merkitys. Talossa ja Väylässä kertomusta kuljettaa päähenkilön meänkielinen monologi.

”Sehän on äidinkieleni”, Liksom sanoo.

Tornionjokilaakson murre ei vain nimeä todellisuutta vaan myös hahmottaa sitä. Yleiskielellä kirjoitettuna Talo olisi aivan toisenlainen romaani.

Liksom väittää, ettei osaa kirjoittaa dialogia. Syyn hän löytää lapsuudestaan. Tornionjokilaaksossa ihmiset eivät keskustelleet. Jokainen esitti vuorollaan yksinpuhelunsa.

Pirttiin saattoi tulla naapurin hevosmies, joka kertoi kolme pitkää tarinaa. Kukaan ei keskeyttänyt eikä kommentoinut.

”Minäkertojaa käyttämällä tunnen pääseväni lähemmäs itselleni tärkeitä teemoja ja samalla lähemmäs lukijaa. En halua etäännyttää.” 

Rosa Liksom: Talo. 271 sivua. Like, 2026.