Päiväni murmelina

Teksti on julkaistu alun perin Kanava-lehden numerossa 2/2025. 

Moni eduskunnan ulkopuolelta sinne tullut kertoo pettyneensä pahoin siihen, miten hitaasti asiat etenevät politiikassa. Varsinkin yritysten suoraviivaiseen päätöksentekoon tottuneiden on ollut vaikea ymmärtää, kuinka pitkään tärkeiksikin koettuja uudistuksia pitää valmistella ennen kuin ne toteutuvat.

Varsinkin työmarkkinapolitiikassa on vaikea saada tuloksia aikaan ilman lehmän hermoja ja norsun kärsivällisyyttä. Eemeli Hakokönkään viime vuonna ilmestynyt teos Lamaantumaton SAK 1989–2001 antaakin tämän politiikkalohkon aikakäsityksestä erinomaisen kuvan.

Varsinaisesti kirja kertoo SAK:n historiasta 1980-luvun lopulta 2000-luvun alkuun. Välillä lukijalle tulee kuitenkin tunne, että tapahtumat voisivat olla yhtä hyvin Juha Sipilän (kesk) perusporvarihallituksen ajalta tai jopa Petteri Orpon (kok) yhä jatkuvalta pääministerikaudelta. Kolmenkymmenen viime vuosikymmenen työmarkkinapolitiikka kun on täynnä hetkiä, joita ei erota toisistaan juuri muu kuin kalenterin päiväys.

Kirja alkaa vuosista, jolloin kiihkeä nousukausi päättyi Suomessa ja vaihtui syvään lamaan. Taloudessa nousut ja laskut ovat sen jälkeen seuranneet toisiaan, mutta työmarkkinoilla käänteestä tuli peruuttamattomampi.

1990-luvun alkuun asti ammattiyhdistysliike oli neuvottelukierros toisensa jälkeen lähtenyt siitä, että työehtoja voi sopimuskauden päätteeksi vain parantaa. Laman myötä askelmerkit menivät perusteellisesti uusiksi. Yhtäkkiä asetelma olikin sellainen, että työnantajat vaativat saavutettuja etuja pois ja palkansaajajärjestöt koettivat parhaansa mukaan torjua vastapuolen esityksiä.

Syksyllä 1991 työnantajat julkaisivat parikymmenkohtaisen tavoitelistan, jonka SAK:n hallituksen vasemmistoliittolainen varapuheenjohtaja Aarno Aitamurto nimesi Salman Rushdien tuolloin ajankohtaisen kohuromaanin mukaan ”saatanallisiksi säkeiksi”. Listalla oli suorien palkanalennusten lisäksi myös joukko periaatteellisempia asioita, jotka koskivat muun muassa lakko-oikeutta, paikallista sopimista ja työehtosopimusten yleissitovuuden purkamista.

Samat tavoitteet ovat sen jälkeen olleet muodossa tai toisessa esillä lähes jokaisella neuvottelukierroksella. Silloinkin kun hallitus antoi niille poliittista sivustatukea viimeistään laajojen lakkojen uhka vesitti pitkään rajuimmat suunnitelmat. Vasta nykyinen hallitus on päättänyt katsoa palkansaajajärjestöjen kortit loppuun asti.

Työväenpuolueet ovat yleensä oppositiossa olleet ay-liikkeen kanssa samassa rintamassa, mutta hallituksessa Sdp:kin on toisinaan ajautunut palkansaajien kanssa törmäyskurssille. Hakoköngäs tuo hyvin esiin, kuinka poliittinen työväenliike on ollut ammatillista valmiimpi esimerkiksi hakemaan valtiolle säästöjä työttömyysturvasta.

Toisaalta myös SAK:n sisällä on ollut jännitteitä, joiden keskellä varsinkin järjestön ylimmältä johdolta on vaadittu melkoista tasapainoilua.

Aikaisemmin ristiriitoja herätti etenkin puoluepolitiikka, mutta kommunismin laimennuttua miedommaksi vasemmistoliittolaisuudeksi jakolinjat ovat kulkeneet enemmänkin sen mukaan, keiden taskuista liiton jäsenten verokirjat löytyvät. Teollisuustyöntekijöillä on ollut erilaiset intressit kuin palvelualoille työllistyneillä tai kuntien ja valtion palkollisilla, eivätkä vienti- ja kotimarkkinateollisuudenkaan edut ole aina käyneet yksiin.

Kun Suomessa vielä tehtiin keskitettyjä tuloratkaisuja, oli enemmän sääntö kuin poikkeus, että muutama SAK:n liitto irtautui niistä omille teilleen. Vaikka työnantajat olivat palkansaajapuolta innokkaammin saattamassa tulopolitiikkaa hautaan, kaikki ay-johtajatkaan eivät lopulta jääneet sitä kauheasti suremaan.

Toisaalta myös yrityksissä ymmärrettiin laajojen kokonaisratkaisujen hyvät puolet silloin kun niillä oli varaa vain pieniin tai olemattomiin palkankorotuksiin. 2000-luvulla tämä johti joskus koomisiinkin tuloksiin, kun keskitetyistä sopimuksista piti arvovaltasyistä käyttää erilaisia kiertoilmauksia.

Lauri Ihalaisen (sd) kausi SAK:n puheenjohtajana oli niin pitkä, että se ei mahdu edes yksien kansien väliin. Hakokönkään kirja kattaa siitä vain runsaat puolet (1990–2001). Ihalainen väistyi tehtävästä vasta 2009. Senkin jälkeen hän oli vielä kansanedustaja ja ministeri.

Ihalaisen asema SAK:ssa muistuttaa hiukan sitä, miten Urho Kekkonen aikoinaan lujitti valtansa presidenttinä. Kautensa alussa hän oli vielä helisemässä vahvojen liittojen kanssa, mutta myöhemmin hän onnistui taivuttelemaan erilaisia tavoitteita ajaneet liitot poikkeuksellisen kattavasti mukaan keskitettyihin ratkaisuihin. Tyyli tosin oli Kekkosta sovittelevampi; siinä missä toisen kohdalla puhuttiin ruoskaparlamentarismista, Ihalainen varoi tarkasti syyllistymästä ruoskakorporatismiin.

Puheenjohtajana Ihalaisella oli iso rooli myös SAK:n taivuttelussa EU- ja Emu-ratkaisujen taakse – yhdessä vasemmistoliittolaisen varapuheenjohtajan Pekka Ahmavaaran kanssa. Hakoköngäs kuvaa osuvasti, kuinka suuret Eurooppa-poliittiset ratkaisut vaikuttivat 1990-luvulla myös suomalaiseen työmarkkinapolitiikkaan. Suuri tavoite EU-jäsenyydestä tylsytti hetkeksi työnantajien saatanallisista säkeistä terävimmän kärjen, kun elinkeinoelämän kellokkaat ymmärsivät, ettei heillä ollut varaa ärsyttää palkansaajajärjestöjä mielin määrin, koska muuten Eurooppa-projekti olisi voinut vaarantua.

Hakoköngäs on kirjoittanut teoksensa kunnioitettavan nopeasti, vain noin vuodessa. Kenties kiireen takia lähdepohja on jäänyt melko kapeaksi. Arkistolähteistä on hyödynnetty lähinnä SAK:n Työväen arkistossa säilytettäviä papereita, ja kirjaa varten haastatellutkin ovat järjestön omaa väkeä.

Tätä taustaa vasten lopputulos on ansiokas. Varsinainen tapahtumahistoria tulee kerrotuksi ja taustoitetuksi kerrassaan erinomaisesti. Jos jotain jäi kaipaamaan niin lähinnä suuremman huomion kiinnittämistä työmarkkinapolitiikan inhimilliseen puoleen. Henkilösuhteilla kun on perinteisesti ollut järjestöjen välisissä ja sisäisissä suhteissa iso merkitys. 

Eemeli Hakoköngäs: Lamaantumaton SAK 1989–2001. SKS Kirjat 2024, 533 sivua.

Tuomo Lappalainen on Kanavan vastaava tuottaja.