Lapin monimuotoinen esihistoria

5 MIN

Arvio on julkaistu alun perin Kanava-lehden numerossa 3/2025.

Suomen alueen esihistoriaa käsittelevissä yleistajuisissa teoksissa fokus on usein Etelä- ja Länsi-Suomessa. Lapin alueen arkeologiaa käsittelevä teos onkin enemmän kuin tarpeellinen, sillä se korjaa selvän puutteen suomenkielisen arkeologiaa käsittelevän tietokirjallisuuden kentällä.

Teoksessa alueellisen tarkastelun kohteena ovat nykyisen Suomen Lapin lisäksi myös Jäämeren rannan, Ruijan, Västerbottenin, Kuolan ja Vienanmeren arkeologiset kulttuurit. Alue on ekologisesti monimuotoinen, mikä on määrittänyt niin elinkeinoja, yhteisöjen välisiä yhteyksiä kuin aineellista kulttuuriakin.

Lapissa kulttuuriset kehityskulut ovatkin olleet erilaiset kuin eteläisemmässä Suomessa. Siinä missä keskeiset uudet ideat, ihmiset ja esinemuodot tulivat Etelä- ja Länsi-Suomeen (esi)historian ajankohdasta riippumatta usein Skandinaviasta ja Baltiasta, Lappiin ne tulivat yleensä Jäämeren rannoilta sekä Siperian ja Karjalan suunnalta.

Kirjassa käsitellään arkeologian, kielitieteen ja geenitutkimuksen tuloksia rinnakkain, joskin arkeologia on teoksen nimen mukaisesti keskiössä. Kirjoittaja, Helsingin yliopiston arkeologian dosentti Petri Halinen, työskentelee Museovirastossa ja hänellä on laaja kokemus arkeologisesta tutkimuksesta niin Lapin alueella kuin muuallakin Suomessa.

Rakenteeltaan teos on systemaattinen. Se on jaettu kronologisesti neljään osaan, ja jokainen osa puolestaan on jaettu alalukuihin, jotka käsittelevät asutusmalleja, asuinpaikkoja, elinkeinoja, aineellista kulttuuria ja hautaamista, jonka yhteydessä luodaan nopea silmäys maailmankuvaa ja henkistä kulttuuria koskeviin tulkintoihin.

Teoksen ensimmäinen osa käsittelee mesoliittista kivikautta, joka alkaa alueen asuttamisesta noin 10 000 vuotta sitten. Toinen osa käsittelee nuorempaa kivikautta, jonka merkki, uusi innovaatio eli keramiikka, saapui Lapin alueelle vähän alle 7 000 vuotta sitten. Keramiikkaa valmistettiin paikallisesti ja sen perusteella on mahdollista jäljittää kulttuurien ja yhteisöjen välisiä rajoja. Kirjan kolmas osa keskittyy varhaismetallikauteen, joka alkoi noin 2 000 vuotta eaa. Tuolloin Lapin alueella käytettiin jo kupari-, pronssi- ja rautaesineitä, mutta kivi oli edelleen keskeinen työkalujen valmistusmateriaali, orgaanisten materiaalien ohella. Rauta syrjäytti kiven työkalujen materiaalina vasta ajanlaskun alun jälkeen, ja kirjan viimeinen luku käsitteleekin rautakautta ja historiallista aikaa välillä 300–1800.

Kirjan viimeinen luku on sivumäärältään laajempi kuin aiemmat luvut, ja siinä paneudutaan erityisesti saamelaisten esihistoriaan. Nykytutkimuksen mukaan kantasaamen kieli olisi levinnyt pohjoiseen Fennoskandiaan joitakin satoja vuosia ajanlaskun alun jälkeen. Alueella yleisten suorakaiteisten liesilatomusten perusteella Halinen hahmottaa sinne jonkinlaisen saamelaisen yhtenäiskulttuurin, joka olisi hajonnut birkarl-ryhmien lapinverotuksen seurauksena 1300-luvulla. Hautaustavoissa oli kuitenkin alueellisia eroavaisuuksia, mikä viittaa eroihin yhteisöjen uskomuksissa.

Saamelaisten esihistoria on Lapin arkeologian yleisesityksessä olennainen aihe. Aikajana rautakauden alkuvaiheista liki Suomen suuriruhtinaskunnan aikaan aiheuttaa kuitenkin sen, että valtiollisten toimijoiden ja hallinnollisten toimenpiteiden merkitystä saamelaisille käsitellään vain ohuesti. Esimerkiksi Ruotsin ja Norjan välillä 1751 solmitun Strömstrandin rajasopimuksen lisäpöytäkirja, lappekodisillen, oli saamelaisten historian kannalta erittäin merkittävä, sillä se määritti ensimmäistä kertaa virallisesti saamelaisten oikeudet elinkeinoihinsa ja vapaaseen liikkumiseen uuden rajan yli. Teoksessa sopimus toki mainitaan, mutta sen käänteentekevyyttä ei juuri pohdita.

Arkeologiaa käsittelevässä teoksessa valtiollisen hallinnon kiemu­roiden esittely ei tietenkään voi olla keskiössä, mutta voittopuolisesti aineellisen kulttuurin kautta esitelty saamelaisten esihistoria typistyy teoksessa asuinpaikoiksi, esinelöydöiksi ja hautarakenteiksi. Teoksessa jäljitetään ”elämän jälkiä kivikaudelta uudelle ajalle”, mutta teoksen jäntevyyden kannalta olisi kenties ollut mielekkäämpää asettaa aikajanan päätepiste keskiajalle 1800-luvun alun sijaan. Uuden ajan arkeologia Lapissa olisi hyvinkin oman tietokirjansa aihe.

Jäykkä kronologinen ja aiheenmukainen rakenne tekee teoksesta hieman toisteisen ja sirpaleisen. Esimerkiksi pyyntikuoppien käyttöä metsästyksessä käsitellään useissa eri ajankohtia käsittelevissä alaluvuissa, mutta lukijan kannalta olisi helpompi hahmottaa elinkeino, jos sille olisi ollut oma erillinen luku. Teoksessa on useita tietolaatikoita eli erillisiä teemakokonaisuuksia, jotka käsittelevät tiettyjä aiheita, kuten kiveniskentämenetelmiä, saamen kielihis­toriaa ja poronhoitoa. Tällaisia tietolaatikoita tai teemalukuja olisi voinut olla useammistakin aiheista.

Teos on vertaisarvioitu, mutta kovakantisuus, suuret värikuvat ja yleisteoksen luonne kertovat, että se on suunnattu ammattiarkeologien lisäksi myös suurelle yleisölle. Tähän liittyvät teoksen suurimmat heikkoudet. Siinä tuodaan esiin tarkemmin esittelemättä lukuisia esinetyyppejä, asumustyyppejä, kulttuureita ja muuta erityisanastoa, joiden ei voi olettaa olevan yleisesti tunnettuja. Tavallisen lukijan näkökulmasta teoksen luettavuus olisi parantunut paljon jos siihen olisi liitetty sanasto, jossa erityistermejä selitetään, ja kuvallisia yhteenvetoja erityisesti keramiikkatyyleistä ja asumuksista. Niistä lukijan olisi hyvä tarkistaa, millainen onkaan Karlebotn-tyypin asumus verrattuna Gressbakken-tyypin asumuksiin, oliko Morbyn keramiikka ennen vai jälkeen Pöljän keramiikkaa, ja mitä se jälkiswidryläinen kivitekniikka tarkoittikaan.

Ajoittain teksti sortuu yksittäisten asuin- ja löytöpaikkojen luetteloivaan kuvaukseen, mikä aiheuttaa sen, että lukijan on vaikeaa hahmottaa jonkin tietyn paikan laajempaa yhteyttä muuhun samanaikaiseen kulttuuriin. Tyylillisesti teksti on niukkaa kuin mäntykankaan maaperä.

Lapin arkeologia. Elämän jälkiä kivikaudelta uudelle ajalle on kunnianhimoinen teos, joka kuivakkuudestaan huolimatta sopii kenen tahansa Lapista kiinnostuneen kirjahyllyyn. Lapin historiasta paljon tietävällekin se antaa uutta tietoa ja näkökulmia. 

Petri Halinen: Lapin arkeologia. Elämän jälkiä kivikaudelta uudelle ajalle. Gaudeamus 2025, 432 sivua.

Jenny Kangasvuo on kirjailija ja kulttuuriantropologi.