Kun koulu meni pipariksi
Piparkakkuja käytettiin antiikin aikaan oppikirjoina. Alkuperäistä piparkakun makua tavoittelevan kannattaa makeuttaa taikina siirapin sijaan hunajalla.
Helsingin päärautatieasema, presidenttipari siirtolamökillä, etätoimisto. Mutta myös Jeesuksen syntymä, morsiusparin sauna ja höyrylaivat. Piparkakkutalojen ja muiden piparien aiheet ovat loputtomat – ja ovat olleet jo kauan.
Kansatieteilijä Bo Lönnqvist kirjoittaa Leivos-kirjassaan, kuinka muinaisen Rooman koululaiset oppivat aakkosensa hunajalla makeututulta piparitaululta, jonka he saivat päivän päätteeksi syödä. 1700-luvun piparimuotissa kuvataan opettajaa oppilaineen, ja katolisessa Euroopassa tavattiin pipareilta pyhästä Nikolauksesta.
Pipareihin on myös kirjattu faabelien moraaliopetuksia. Ruokahistorioitsija Ritva Kylli pitää sitä luontevana: välitettiinhän tietoa pitkään kirkkoihin maalattujen kuvasarjojen avulla. Kylli muistelee, että suomen kielessä sana piparkakku olisi tunnettu jo keskiajan lopulta lähtien. Suomessa pipareita syötiin tuolloin lähinnä hyvin varakkaiden juhlapöydissä.
Kansan pariin ja teolliseen tuotantoon piparkakut löysivät tiensä 1800-luvulla. Porvariston kasvava hyvinvointi näkyi leipomoiden yleistymisenä.
Piparkakut leivottiin alkujaan puumuotteihin. 1500- ja 1600-luvun muotteja on säilynyt esimerkiksi Saksan ja Itävallan alueella. ”Voidaan puhua ammattimaisesta puunleikkaustaidon lajista”, Bo Lönnqvist kirjoittaa.
Nürnbergin kaupunki on tunnettu oikeudenkäyntiensä lisäksi Lebkuchen-pipareistaan, jotka eivät kenties suomalaisen mielestä muistuta pipareita ollenkaan. Ennemmin voisi puhua mausteisista hunajakakkusista.
Piparkakkureseptit ovat eläneet sen mukaan, mitä on ollut käsillä. Pohjois-Euroopassa on useimmiten ollut saatavilla voita, ja makeuden on tuonut hunaja. Tosin Suomessa Töölön sokeritehdas alkoi tuottaa 1800-luvulla niin runsaasti siirappia, että se vakiintui makeuttajaksi kotimaisiin resepteihin.
”Mutta toki siirappia käytettiin piparkakkuihin jo 1700-luvun säätyläiskodeissa. Siirappi oli yleinen kaupunkiostos piparkakkuihin käytettävien mausteiden ja vehnäjauhojen ohella”, Ritva Kylli kertoo.
Alkuperäistä makua tavoittelevan kannattaa makeuttaa taikina siirapin sijaan hunajalla ja lisätä mausteseokseen pippuria. Bo Lönnqvist kirjoittaa 1750-luvulta säilyneestä pipariohjeesta, joka löytyi Viurilan tilalta, läheltä vaurasta Turkua.
”Verrattoman hyvät piparit” syntyivät ”keitetystä hunajasta, vatkatuista munanvalkuaisista, paristakymmenestä munasta, sokerista, vehnäjauhoista” sekä aimo liudasta mausteita: pomeranssinkuoresta, mantelista, kardemummasta, kanelista ja neilikasta.
Turun seudulta tulevat myös Paraisten kuulut piparit. Ne ovat olleet tunnettuja jo 1920-luvulta lähtien. Lydia Ekroosin pipareita lähetettiin ennen talvisotaa aina Englantiin ja Ranskaan saakka. Salaisuus on kuulemma runsaassa voissa ja siirappi-mausteseoksen keittämisessä.
Voisia ja mureita pipareita syntyi myös etelämpänä. Nykyisen Tallinnan alueella asunut kreivitär Elise Keller lepuutti taikinaa kolme viikkoa ennen leipomista ja latoi ohuiden pipareiden väliin voita. Lopputulos oli kuin rouhea tuhatlehtileivos.
Pipareihin liittyy myös maukas skandaali. Vuonna 1963 saksalainen satiirikko Hans Traxler kirjoitti kirjan, joka väitti amatööriarkeologin löytäneen Hannu ja Kerttu -sadun noidan jäänteet. Sadun sisarusten historialliset esikuvat olisivat tappaneet nürnbergiläisen leipojan Katharina Schraderinin tämän piparireseptin vuoksi. Jopa moni tutkija meni lankaan.